kinokuusio 2
Toinen kuusio on niitä päiviä tai iltoja varten, jolloin tarvitsee hyvää huumoria ja elämäniloa. Silloin kun väsyy sanoihin, sanailijoihin, sanottavaan, ja jo moneen kertaan sanottuun tai niihin “suuriin” ajatuksiin.
Stephan Elliott: Priscilla – Aavikon kuningatar (1994). Elämäniloinen, korea, komea ja hauska elokuva, jossa Abban iskelmät pääsivät ensikerran elokuvaan. Näin Rakkautta & Anarkiaa festivaaleilla joskus 1990-luvun puolivälissä.
Federico Fellini: Amarcord (1973). Italialaista elämänmenoa, lämmin nuoruudenkuvaus ja Nino Rotan loistomusiikki. Taisin nähdä ensikerran valmistusvuonna, heti kun se tuli elokuvateattereihin.
Ettore Scola: Tanssit (Le Bal, 1984). Elokuva, jossa ei puhuta mitään, jossa ei replikoida eikä sanailla, mutta jossa kerrotaan useiden ihmisten tarinat historian kulussa. Youtubesta löytyy ainakin kolme pitkää pätkää elokuvasta.
Jacques Tati: Play Time (1967). Tatin huumoriin tutustuin kymmenvuotiaana ja siitä asti olen viihtynyt herra Hulot’n kanssa. Heti kun löysin DVD.nä, hankin ne omaan elokuva-arkistooni.
Billy Wilder: Piukat paikat (Some like it hot, 1969). Ikihauska, loistavat näyttelijät. Taisin nähdä ensimmäisen kerran 1970 -luvun alussa.
Julkaistu 17.5.2009, in elokuva. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihin. 6 kommenttia.
Priscillaa en ole nähnyt, muut kyllä. Tati vaatii oman mielentilansa, aina en jaksa katsoa.
Ja täällä olisi tällainen:
http://susupetalart.wordpress.com/2009/05/17/kaupungin-valotcity-lights/
huikea kuva siellä ! kommentoin tovin päästä…
Piukat paikat – ehdoton suosikkini. Se tuli jostain syystä teini-iässäni elokuvateattereihin, vaikka oli jo vanha leffa. Kävin katsomassa sen varmaan pari kertaa muistaakseni ja yhä se puree. Kuuluu niihin elokuviin, jotka oli hankittava omaan DVD-kokoelmaan. Sitä katsotaan meillä jo toisessa polvessa.
Tatin Riemuloma Rivieralla ja Enoni on toista maata vetoavat minun huumoriini, pidän myös siitä yhdestä posteljooni-lyhytelokuvasta, jonka Tati teki ennen varsinaista läpimurtoaan, näin sen jonkin DVD:n lisämateriaaleissa.
Amarcordissa on yksi lempikohtauksistani eli perhe aterialla. Se on melkein kuin meillä
Scolan leffaa en ole nähnyt, miksiköhän, kun kuitenkin rakastan italialaisia elokuvia. En varmaan myöskään Priscillaa. Abbaa? Pitäisi varmaan katsoa.
Siis joskus, enne vanhaan, elokuvat tulivat ja olivat tosi pitkään teatterilevityksessä. Nykyisin ei kerkiä kun mainoksen nähdä ja sitten se on jo kadonnut jonnekin.
No juu, Piukkoja paikkoja katsottiin kolmella sukupolven voimilla viime kesänä loma-aikaan ja hyvin upposi kaikkiin. Tati on aika klassikko tässä huumorilajissa, löysin tuon Postinkantajan muistaakseni Anttilasta viime talvena DVD:nä.
Ai sellaista Bertolucci maista perhe-elämää
Ettore Scola on tehnyt muitakin, mutta tuo Tanssit on siitä erikoinen, että se on tosiaankin sanaton leffa ja siksikin hauska.
Priscilla on vähän kuin moderniversio Piukoista paikoista, sillä erolla, että se kertoo transmiehistä, viihdetaiteilijoista, jotka matkaavat Australian halki ja tapaavat matkallaan monenlaisia ihmisiä, myös aborginaaleja. Hauska, ilman muuta, hauska. Hyvätuulen elokuva. Sai Oscarin puvustuksesta, joka on kertakaikkisen häikäisevä eikä näyttelijätyössäkään mitään moittimista ole.
Joo ja joskus ennen vanhaan ne tulivat monia vuosia ensi-illan jälkeen uusintalevitykseen
Joo, joinakin päivinä elämä on kuin Amarcordista tempaistua. juuri sillä hetkellä ei ehkä aina naurata.
Kaikessa tämä nopeus: kirjallisuudessa, elokuvissa, teatterissa. Ellet ota nyt ja heti, etehkäkoskaanikinä. Vihaan tätä nopeuden illuusioita. Vihaan sitä.
On aikaa, on aikaa katsoa elokuvia, lukea kirjoja, tuntea veistos ja nähdä/kokea maalaus, joka on merkittävämpi muita. Niitä, jotka ravisuttavat, ilostuttavat, valaisevat, itkettävät, raastavat ja tulevat jäädäkseen, joskus vaikkemme varsinaisesti kutsuisikaan.
Uskon ja tiedän ettei aina naurata.
Amarcord on tässä paketissani ehkä siksi, että elämä tapahtuu siitäkin huolimatta, vaikka se harmittaisikin tai ottaisi päähän, ja vaikkei kaikki asiat menisikään just niinkuin ajattelemme.
Elämä on ja elämme sitä, olemme osa sitä, kukin omalla tavallaan. Tätä muuten italialaiset ja muutkin eteläeurooppalaiset elokuvaohjaajatkuvaavat hyvin, ja siksi pidän myös niistä. Siitä ihmiskuvasta.