Viimeistään kouluun mennessämme opimme: ”Siivoa omat sotkusi”. Mikäli sen vain opimme. Kuinka mielellämme kuitenkin syytämme muita, haluamme toisten kantavan vastuun teoistamme ja niiden seurauksista. Omista sotkuistamme. Miten mielellään myös siivoamme toisten sotkuja taputtamalla tai antamalla anteeksi tai suojelemalla ja ottamalla pois sen vastuun, joka väistämättä seuraa teon tekijää. Annammeko liian helposti väärän todistuksen lähimmäisestämme? Eikö se kuitenkin ravistele oikeudentajuamme eniten? Väärä todistus.
Ajattelen kirjaa, johon mielessäni liitän kahdeksannen käskyn: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi (Miksi ne muuten ovat kymmenen käskyä? Nehän kuitenkin etupäässä kehottavat tai kieltävät ”älä” eivätkä käske. Ja niiden tarkoitus on ohjata pikemminkin kuin käskeä).
Entä jos olisin lukenut vain yhden kirjan ja lukisin sitä yhtä samaa kirjaa yhä uudestaan ja uudestaan. Miksi tätä mietin? Koska luin Albert Camus’n Sivullisen kolmannen kerran elämässäni ja lukiessani se tuntui tutulta, mutta myös ihan toiselta, uudelta kirjalta. Edellisestä (siitä toisesta) lukukerrasta on noin parikymmentä vuotta.
Silloin minusta tuntui, että päähenkilö herra Mersault on vastenmielinen vetelehtijä, joka ei ota vastuuta elämästään vaan ajelehtii ajattelemattomuuttaan toimintaan, josta sitten joutuu tietenkin vastuuseen. Kirja alkaa sanoilla: ” Äiti kuoli tänään”. Ja päättyy näin: ”Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin.”
Ajattelin nuorena, että Mersaultin kaltaista olemassaoloa on syytäkin pitää sellaisena, että sitä voi vihata, halveksuakin. Hän oli minusta kyyninen ja välinpitämätön, täysin tunteeton ihminen. Nyt huomasin lukevani samat sanat, vastaanottavani kertomuksen toisin, aivan kuin olisi kyse ihan eri kirjasta. Ei ollut, kyse oli eri lukijasta.
*****
Kehyskertomus on aika simppeli. On mies, herra Mersault, jonka äiti kuolee. Hänellä ei ole perhettä, mutta hän hoitaa tunnollisesti työnsä. Hän elää melko satunnaisissa ihmissuhteissa ja tulee tappaneeksi miehen, pähkäilee tekoaan oikeussalissa ja vankilassa, saa rangaistuksensa: hänet teloitetaan.
Miksi Mersault ei lähde muualle vaan jää elämään vaatimattomiin oloihin lähiöön. Naapurissa asuu koiraansa pahoinpitelevä vanha mies ja väkivaltaisesti tyttöystävänsä pahoinpitelevä mies. Mersaultilla on tyttöystävä, joka haluaa hänen kanssaan naimisiin. Hänelle tarjotaan mahdollisuus toisenlaiseen elämään, esimies tarjoaa töitä Pariisista ja pappi tarjoaa sitä myös hänelle myöhemmin vankilassa. Eikö hän ota elämän tuomia mahdollisuuksia vastaan, eikö hän halua ponnistella ja elää jotain ”parempaa”.
Hän ei lähde Pariisiin, koska hän ei ole levoton vaeltaja eikä ajattele, että ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolen. Hän on sympaattinen ja kohtelee naapureitaan ystävällisesti, kuuntelee heidän huoliaan sekä helpottaa heidän ahdistustaan olemalla läsnä heidän elämässään. Hän on lojaali, itselleenkin. Herättäköön tuo suoraselkäisyys sitten vihaa ja inhoa muissa ihmisissä, mutta hän kääntää selkänsä armonanomuksellekin, koska hän tietää tehneensä teon, jonka kanssa hänen olisi joka tapauksessa elettävä lopunelämänsä. Hän ei suostu tuntemaan sellaista, mitä ei tunne.
Onko hän siis vain tunteeton murhamies? Ei. Sitä hän ei minusta enää ole, vaikka nuorempana niin ajattelinkin. Ihmettelen, että hänen sanotaan edustavan modernia ihmistä, siis tätä epämääräistä ”nykyihmistä”. Mikä kumma se muuten on, tämä ”nykyihminen”? Hyvin karkeat yleistykset olettavat, että on olemassa johonkin aikaan tai joukkoon tai ryhmään sidottu yleisihminen, jokin jota ei kuitenkaan ole.
”Nykyihminen” on määre, yhtä olematon kuin yhden halon keskimääräinen paino.
Jos nimittäin edessämme olisi kasa halkoja ja punnitsisimme koko kasan. Ja sitten jakaisimme tuon saadun kilomäärän halkojen lukumäärällä saadaksemme yhden halon keskimääräisen painon, niin olisi hyvin todennäköistä, ettemme löytäisi tuosta kasasta yhtä ainuttakaan halkoa, joka painaa tasan saman verran kuin tuo keskiarvo.
*****
Sivullinen kertoo ihmisestä, joka tajuaa kuolevansa. Ihmisestä, joka tajuaa tappaneensa toisen ihmisen, tehneensä teon josta hän on vastuussa. Se kertoo ihmisestä, joka ei ole vieraantunut omasta elämästään tai omista tunteistaan, omastatunnostaan. Hän ei ole sivullinen omassa elämässään.
Vaikka oikeussalikuvaus onkin erityisen vaikuttava, niin hyvin suuren vaikutuksen tällä lukukerralla minuun teki kirjan toinen luku, joka kuvaa yhtä tiettyä päivää Mersaultin elämässä. Hän on juuri haudannut äitinsä ja on kotona yksinään. Ja mitä hän tekee? Hän vain istuu kotonaan parvekkeella, on sekä havainnoi sitä mitä kadulla tapahtuu. Se miten tämä äidin hautajaisten jälkeinen kokonainen päivä on kuvattu, on tarkkaa ja täsmällistä sanataidetta, runoutta. Muistin lukiessani hautajaisten jälkeisen tilan, jonka tunnistan hyvin ja joka on juuri senkaltainen kuin tässä on kuvattu.
Suru on joskus niin mahdoton kimpale, että se ei ole oikeastaan enää tunnetila vaan mielen- ja sieluntila, ja sen Camus kuvaa tässä luvussa hienosti. Tämän tietävät he, jotka ovat kokeneet tuollaisen tilan, muille tuo luku on todennäköisesti toisenlainen, ja siitäkin minä tiedän jotain, koska parikymppisenä luin luvun läpi nopeasti ja se oli minulle lähinnä vain pitkospuut, joita pitkin itse kertomus eteni. Nyt se oli ihan muuta.
Lukea vain yksi kirja elämänsä aikana? Mikä se olisi ?
Se on sula mahdottomuus, mutta tämä voisi olla yksi sellainen kirja, koska tämän luettuaan voi pohtia muun muassa kahdeksatta käskyä: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Ja sitä kuinka vaikeata tätä käskyä (tai ohjetta/neuvoa) on toteuttaa. Ja kuinka heikosti se elämässä, maailmassa toteutuu.
[Älä levitä perättömiä huhuja äläkä suostu auttamaan väärintekijää todistamalla vilpillisesti hänen hyväkseen. Älä eksy joukon mukana tekemään pahaa äläkä riita-asiassa todistaessasi vääristä totuutta enemmistön mielen mukaiseksi. (2. Moos. 23:1–2)]
Albert Camus: Sivullinen (L’étranger, 1942.) Suomentanut Kalle Salo. Otava, 1947
Pitäisi varmaan lukea tämä uudestaan. Minullakin oli Mersaultista samanlainen muisto, tunne oli ärsytys, jota koin hänen elämäänsä kohtaan.
Pelottaa kyllä aina välillä palata joihinkin kirjoihin, jotka aikanaan ovat, syystä tai toisesta, jättäneet muisti- tai tunnejäljen.
Ehkä uskallan kokeilla tätä.
Olen tainnut lukea tämän, mutta jotenkin nopeasti – tai sitten en ole. Sen sijaan muistan kyllä lukeneeni sekä Putoamisen ja Ruton, jotka molemmat kuuluvat uusintaluenta-aikomuksiini. Pitää sitten lisätä tämäkin sinne.
Ja lukukokemus eri-ikäisenä on eriolaisena, siinä selvimmin näkyy oman elämänkokemuksen vaikutus tulkintaan. Kirjojahan kuitenkin luetaan omien käsitysten läpi, eikö.
Susupetal, joskus voi olla hyväkin palata sellaisen kirjan äärelle joka vaivaa (ja on jopa jättänyt inhottavan tunnejäljen). Tässä on elämää välissä, kokemuksia ja ihmiskohtaloita jotka vaikuttavat. Tuo toinen luku teki minuun niin suuren vaikutuksen, että luin sen useaan kertaan, on ollut sellaisia aikoja tässä parisen vuotta sitten että tuo luku aukesi minulle ihan toisella tavoin. Lue vaikka vaan se.
P.S Sinun kirjasi tuli tänään, luin sitä hyvin mielelläni tuossa päivällä. Oikein mieluisaa luettavaa
Tuima, en ole lukenut Camus’ltä kuin tämän ja ehkäpä Rutto tuleekin seuraavaksi lukulistalle, siihen viittasi eräs ystävänikin kun puhuimme sikaflunssasta
.
Ne kokemukset, jotka elämässä kokee ne vaikuttavat melkolailla. Kaltaiseeni lukijaan etenkin, ja ehkäpä muidenkin lukukokemukseen. Vaan kyllä se kannatti lukea nuorempanakin, sitä silloin vain luki eri asioita siitä.
Myös se miten paljon ja miten erilaista kirjallisuutta on lukenut, se aivan varmasti vaikuttaa myös.
Jännittävää on minusta se kuinka uusintaluennoilla voikin kokea erilaista, toista, ihan muutakin kuin odottaa.
Kaivoin jo Sivullisen hyllystä, katsotaan koska saan luettua.
Uh, Camusin jälkeen Valkoiset talot, mahtanee tuntua lattealta, äh.
Ei lainkaan, eieiei. Kirjoitat hyvin.
Piirrät tarkkoja ja koskettavia muotokuvia, henkilökuvia. Tykkään, ja on vielä kesken, myöhemmin lisää…
Minunkaan muistikuvani tuosta eivät ole aivan tarkimmat. Koko kirjalla on juuri sellainen ominaisuus, että se sujahtaa liki huomaamatta loppuun, jossa alkaa ihmetellä mitä oikeastaan luin.
Oma muistikuvani sanoo vain, että lukiessani en ollenkaan hyväksynyt oikeuden tuomiota, jossa Mersault tuomittiin pitkälti myös siksi, että hän ei näyttänyt surevan äitinsä kuolemaa. Tunsin että halusin huutaa: mistä hitosta te sen tiedäte mitä hän tuntee, vaikkei elämöi sillä. Että kaikilla paitsi Mersaultilla tuntui olevan käsitys siitä, millaista oikea eläminen on, siksi on surtava, elämöitävä, näytettävä elävänsä niin kuin kuuluu. Siitä tuo läsnäolo, osallisuus – sivullisuus. – No nyt eksyn jo lukukokemusta myöhempiin mietteisiin, en minä varmaan tuota silloin tajunnut.
Mutta, olen samaa mieltä Hirlii, myös se miten paljon on lukenut vaikuttaa siihen miten kirja näyttäytyy toisella kertaa. Eläminenkin toki, mutta kaikkea mitä kirjat sisältävät, ei kukaan ehdi elää.
” Tunsin että halusin huutaa: mistä hitosta te sen tiedätte mitä hän tuntee, vaikkei elämöi sillä.”
Juuri tässä on se, mikä tekee Camus’n kirjoittamasta sen ihmeen, mitä kirjallisuus parhaimmillaan on. Lukija tuntee tunteet. Itse itkin pari kertaa lukiessani sitä nyt, erityisesti äidin kuolemaan liittyvissä kohdissa ja kun olin oikeudenkäynti kohtauksessa minusta tuntui täysin mielettömältä, että Mersaultin kyyneleet, joita siis kukaan toinen ei ollut nähnyt, olivat todistus hänen tunteettomuudestaan.
Kuten sanoit: ”mistä te sen tiedätte, mitä hän tuntee”.
Ja väistämättä käsitin, että kysehän on väärästä todistuksesta ja sitten myös väärästä tuomiosta. Tätähän iltapäivälehdistö harjoittaa mitä julmimmalla tavalla jatkuvasti. Ja miksei myös tämä vaalirahoitusjupakka, jossa käsiä pestään ja etsitään syyllinen, joka lopulta ei varmasti tiedä itsekään, mistä kaikesta hän joutuu vastaamaan. Muidenkin teoista?
Esitettävänä elämä tai esitys elämästä, sitäpä juuri. Näytettävä elämänsä niin kuin kuuluu, voiko tuon paremmin sanoa. Aivan viimeisillä sivuilla muuten Mersault raivostuu, ja purkautuu raivon vallassa papille, se on vaikuttava purkaus kaiken sen jälkeen, minkä kohteena hän on ollut. Se kertoo kuinka selkeästi hän tajuaa tilanteensa.
Kirjaa voi pitää myös kuolemantuomiota vastustavana puheenvuorona.