ruusuja, tšehov ja eräs novelli
Seurasin Osmo Soininvaaran blogissa käynnistynyttä keskustelua köyhyydestä, työttömyydestä, köyhien apatiasta ja suoranaisesta velttoudesta (kuten eräs kommentoija kirjoitti) kuin myös työttömiin kohdistuneista rangaistustoimista. Keskustelun voi jokainen lukea itse, ja päätellä siitä sitten mitä päättelee. Löytyvät täältä ja täältä.
Keskusteluun en osallistunut, mutta säilytän sen sydämessäni, koska se järkytti minua samoin kuin eräs novelli kun luin sen ensi kerran aikoja sitten. Eräs lempikirjailijani, Anton Tšehov, käsitteli tätä samaa tematiikkaa yhdessä parhaimmista novelleistaan yli sata vuotta sitten (1892).
Novellissaan Sali n:o 6 Tšehov kertoo mielisairaalan suljetulla osastolla makaavan ja entisen ulosottomiehen Ivan Dmitritšin sekä sairaalan lääkärin Andrei Jefimytšin kohtaamisesta. Heidän dialoginsa, eräiden tapahtumien jälkeen, muuttaa lopulta kumpaakin. Dmitritš on menettänyt läheisensä, koko omaisuutensa ja mielenterveytensä menetettyään myös työnsä. Jefimytš sen sijaan viettää palvelijoidensa keskellä suojattua ja turvallista elämää, ja on muuttunut täysin välinpitämättömäksi niin potilaitaan kuin koko elämääkin kohtaan.
Novelli kannattaa lukea kokonaan, mutta tässä pari katkelmaa:
# 1. katkelma #
- Stoalaiset, joita te jäljittelette, olivat merkittäviä ihmisiä, mutta heidän oppinsa kangistui jo kaksituhatta vuotta sitten eikä ole sen jälkeen liikahtanut tippaakaan eteenpäin, eikä tule liikahtamaankaan, koska se on epäkäytännöllinen ja elämälle vieras oppi. Sillä oli menestystä vain sellaisen pienen vähemmistön piirissä, joka kulutti aikaansa kaikenlaisten oppien tutkiskelussa ja märehtimisessä. Oppi, joka saarnaa välinpitämättömyyttä rikkautta ja elämänmukavuuksia kohtaan sekä kärsimysten ja kuoleman halveksuntaa, pysyy täysin vieraana suurelle enemmistölle, koska tuo suuri enemmistö ei milloinkaan omista varallisuutta eikä saa nauttia elämän mukavuuksista; kärsimysten halveksiminen merkitsee taas samaa kuin itse elämän halveksiminen. (Ivan Dmitritš)
# 2. katkelma #
Ivan Dmitritš naurahti ja istuutui.
- Olettakaamme, että mielenrauha ja tyytyväisyys eivät tule ihmisen ulkopuolelta, vaan hänen sisimmästään, jatkoi hän. – Myöntäkäämme, että pitää halveksia kärsimyksiä eikä ihmetellä mitään. Mutta millä perusteella te saarnaatte sitä? Oletteko ajattelija? Oletteko filosofi?
- Ei, en ole filosofi, mutta sitä oppia on jokaisen saarnattava, koska se on mielekästä.
- Ei, minä haluan tietää, miksi te oivaltamisongelmassanne, kärsimysten halveksinnassa ja kaikessa muussakin pidätte itseänne pätevänä? Oletteko koskaan millään tavoin kärsinyt? Onko teillä oikeata käsitystä kärsimyksestä? Sallikaa minun kysyä: onko teitä lapsena piesty?
- Ei ole, vanhempani tunsivat vastenmielisyyttä ruumiillista rangaistusta kohtaan.
- Mutta minua oma isäni kuritti vallan julmasti. Hän oli kiivas, peräpukamia sairastava mies, pitkänenäinen ja keltaihoinen. Mutta puhukaamme teistä. Koko tähänastisen elämänne aikana kukaan ei ole koskettanut teitä sormellakaan, kukaan ei ole pelotellut, ei lyönyt; olette terve kuin sonni. Kasvoitte isänne katon suojassa, opiskelitte hänen varoillaan ja sitten pääsitte heti vihreälle oksalle. Yli kaksikymmentä vuotta olette elänyt vapaassa virka-asunnossa, jonka lisäetuina ovat lämmitys, valaistus ja palvelija; teillä on oikeus tehdä työtä silloin kun näette sen hyväksi tai olla tekemättä mitään. Luonteeltanne olette laiska, veltto ihminen, ja sen vuoksi olette pyrkinyt järjestämään elämänne siten, että mikään ei teitä häiritse eikä pakota liikkumaan paikoiltanne.[…] Sanalla sanoen, elämää ette ole nähnyt, ette tunne sitä lainkaan, todellisuuteen olette perehtynyt vain teoreettisesti.[…] Kerrassaan mukavaa filosofiaa: ei tarvitse tehdä mitään, omatunto on puhdas, tunnet olevasi viisas … Ei, hyvä herra, teidän oppinne ei ole filosofiaa, ei ajattelua, ei näköalojen väljyyttä, se on laiskuutta, fakiirin toimettomuutta, unen pöpperöä… Kärsimyksiä halveksitte, mutta jos teidän sormenne likistettäisiin oven rakoon, parkuisitte täyttä kurkkua! (Ivan Dmitritš ja Andrei Jefimytš)
Otteet kokoelmasta Anton Tšehov: Suudelma ja muita novelleja (wsoy 1986, suom Juhani Konkka) – oikein hyvää kesälukemista !
**********************
Aika harvalle elämä on pelkkä ruusutarha, ja niin kauniisti kuin ruusu kukkiikin, se on hyvin piikikäs. Tuima on kuvannut ruusuja ja usutti minuakin etsiytymään ruusupensaan lähelle kameran kanssa. Tein niin iltakävelylläni ja nappasin kännykällä pari kuvaa. Siksi nämä kuvat ovat epätarkkoja.
Julkaistu 2.7.2011, in elämä on, ihmiset, kirjailijat, työttömyys, yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihin. 6 kommenttia.
Hyvä kirjallinen viittaus tuohon keskusteluun liittyen !
Keskustelu on myös mielipiteen muokkausta, mutta hatunnosto Soininvaaralle, koska hän ei sensuroi erimieltä olevien kirjoituksia eikä blogikaan siis jähmety samanmielisten pään nyökyttelyksi tai mielistelyksi tai hyssyttelyksi.
(kirjoitan ehkä myöhemmin lisää…tuosta novellista)
Se siitä tuli mieleen.
Kun puhutaan työstä ja sen tekemisestä niin eihän työtön ihminen ole joutilaslaiskaluuserilorvailija, mutta kieltämättä tämä ihmisryhmä vaikuttaa herättävän voimakkaita ambivalentteja tunteita osassa ihmisistä: inhoa ja pelkoa sekä myös kateutta.
Nimimerkki ”Ksantippa” toi minusta siellä esille sen mielivalla minkä keskellä työtön saa elää: uhkailun, kiristysten ja jopa pelon alla. Ja muutama muukin mietti asiaa muutenkin kuin vain mielikuvastojensa kautta.
Oikeastaan tuossa OS:n blogin keskustelussa näkyy hyvin keskiluokkaisen pilalle hemmotellun ihmisolennon säälittävä kuva. Hän ei tosiaankaan tunne elämää, kuten Tshehov tuossa novellissaan hyvin kuvaa. Sisäinen tyhjyys (jatkuva tyytymättömyys) nakertaa sielunelämää ja sitä yritetään täyttää fantasioimalla milloin mistäkin; köyhyys on cool (niin kauan kuin ei oikesti joudu vastakkain sen kanssa), työttömillä on jotain mitä multa puuttuu (niin kauan kun ei tarvitse joutua kohtaamaan sitä kohtelua minkä kanssa työtön elää), jopa hulluudesta on tullut trendikäs juttu. Muotitaudit leviävät, koska minulla täytyy olla oikeus kaikkeen siihen mitä kuvittelen muilla olevan.
Ei varmasti ole kaukana se aika, että ihmiset alkavat amputoida jäseniään saadakseen samat etuudet ja oikeudet kuin fyysisesti vammaisillakin on, ja sitä tavoitellessaan unohtavat kärsimyksen joka siihen liittyy. Joka elämään joka tapauksessa liittyy.
Soininvaara ja hänen ystävänsä antavat neuvoja elämänhallintansa menettäneille ihmisille, näille luuserilorvijoille jotka eivät osaa edes leipää leipoa. Ohhoh! Ja kaikesta tulee pintaan tuo peitelty tunteellinen ambivalenssi, kuten sanoit. Mistä nämä soininvaaralaiset oikein kehittävätkään näitä tarinoitaan? Siellä jo psykopaatitkin mainittiin, huhhuh, ja kertonee siitä että on liikaa on katsottu amerikkalaisia viihdeohjelmia.
Kärsimys jalostaa, enkö minä ole tätä sinulle hokenut ! Sen käsittäminen tekee meistä ihmisiä eikä tuollaisia tilastoja tuijottavia välinpitämättömiä tylsimyksiä.
Ivan Dmitritš sanoo tuossa novellissa: ”- Jumala on antanut minulle lämpimän veren ja hermot, niin! Kipuun minä vastaan huudolla ja kyynelillä, kataluuteen – suuttumuksella, halpamaisuuteen – inholla ! Nimenomaan juuri kaikki tämä on mielestäni elämää. Mitä alemmalla tasolla elimistö on, sitä vähemmän se aistii ja sitä heikommin reagoi ärsykkeisiin, mitä korkeammalla tasolla, sitä herkemmin ja tarmokkaammin se reagoi todellisuuteen. Kuinka voi olla tietämättä tätä? ”
Niinpä niin, kuinka voi?
Sitähän tämä sosiaalinen media tuottaa. Vääristyneitä mielikuvia. Istutaan kannettava sylissä turvallisesti neljän seinän sisällä ja eletään näyttöpäätteellä, sen tuottamassa mielikuvitusmaailmassa ja lumetodellisuudessa. Ja pienet pullukka sormet tanssivat näppiksellä yötä päivää. Vältytään todellisuuden kohtaamiselta, sen inhottavalta raapaisulta ja mikäli se sattuu hipaisemaan hieman turvakuplapussin reunoja, tunnetaan syvää inhoa ja halveksuntaa. Tiedän tuttuni kautta, että isolla osalla Hgin asunnottomista ei esim ole vakavaa alkoholi- tai päihdeongelmaa, ja kuinka voisi ollakaan, eihän heillä ole sellaiseen elämäntapaan yksikertaisesti rahaa.
Minä ihmettelen sitä nälkää jolla halutaan kaluta sairaan tai köyhän tai työtä vaille jääneen elämää, kuten siellä ”Adenoca” kirjoitti ja esitti kysymyksen, että mitä hyvää nämä pullasormet köyhiltä höylätyillä rahoilla oikein tekisivät?
Osmon ja sen poikakaverit syljeskelevät kesälaitumella. Oletan heidän kaikkien piereskelevän ja röyhtäilevän jonkun äitivaimon kainalossa iltaisin tai sitten äitivaimo olen lähtenyt ja jättänyt heidät kesäleskiksi. No, rouva Munkkivuoresta näemmä lupasi juoksennella alasti ulkona ja kutsui katsomaan. Eihän sitä tiedä vaikka Osmolla olisi lievä asperger, koska hän hukkuu ja jumiutuu usein noihin pikkutarkkoihin yksityiskohtiin eikä hahmota suuria kokonaisuuksia niin hyvin, ja teknokraattisuuskin selittyisi sillä.
Luin, että Muammar Gaddafi kokoaa joukkojaan ja uhkaa tuoda sodan Eurooppaan. Euroopan talouskriisi leijuu uhkaavana kaiken yllä. Tuliskin vaan oikea kunnon sota ja talousromahdus joka koskettaisi mahdollisimman monia. Loppuisi tämä isojen poikienkin kitinä kun tulisi muuta ajateltavaa ja tosi toimintaa. Joskus tulee ikävä kyllä sellainenkin mieleen, että vain sota tekee miehestä aikuisen ihmisen (ei sotaväki).
Ahaa, sinä olet jo Gaddafissa ja Libyassa asti. Täällähän sitä keikutaan, Euroopan reunavaltion yhden pienen kaupungin asukkaana ja ei tosiaankaan tiedä mitä tässä maailmassa vielä tapahtuu. Saattaisi tuo oikea todellinen sota olla paikallaan, koska silloin ei jäisi aikaa joutavaan narinaan ja sen mitä olen ymmärtänyt sota-ajan suomalaisilta ja muiltakin jotka ovat joutuneet sotien keskellä elämään, on että ihmiset alkavat ihan toisella lailla pitää huolta toisistaan.
Siitä voi helposti tulla sellaiseen päätelmään, että tarvitsemme kaikenlaisia katastrofeja ja sotia, ja enpä kyllä totisesti haluaisi uskoa niin, että vain tragedioilla ihminen “tulee paremmaksi”. Vaikka, saatat jopa olla oikeassa tuon kärsimyksen suhteen…täytyy miettiä tätä.