kuka olisi kiveä?
Pidän Tomi Kontion runoista. Erityisesti siksi, että hän kirjoitti erään Helsingin lähiön, Kontulan, kirjallisuuteen ja teki sen hyvin. Pidän Tomi Kontion tavasta käyttää kieltä, sanoa sanottavansa. Hän kirjoittaa HS:ssä kirjoitussarjaa: Kirjeitä komerosta. Tänään ilmestyneessä kirjoituksessa hän halkoo kiviä.
”Totuudet kivettävät ihmisen”, kirjoittaa Kontio.
Ne totisesti voivat jähmettää ihmisen kiveksi, liikkumattomaksi patsaaksi. Yhteisistä valheista voi tulla kiveen hakattuja totuuksia. Kiveen hakattu on kiveen hakattu.
Vai onko sittenkään? Kukapa olisi kiveä? Tahtoisi olla kivi? Moni on tullut kivitetyksi ja kivettynyt, ja ehkä heittänyt kiviä, ilokseen tai suutuspäissään. Kuka heitti ensimmäisen kiven? Tomi Kontio ottaa kiven käteensä ja kehoittaa halkaisemaan sen.
”Pikemmin kuin heittää meidän pitäisi halkaista kivi”, hän kirjoittaa. ”Meidän tulisi hellästi naputtaa kovan muotin pintaa ja löytää toistemme sisältä se, joka kumajaa. Niin kuin kellonvalaja meidän pitäisi etsiä toistemme soivaa ydintä.”
Ihmisestä voi tulla kiveäkin kovempi ellei hän opi halkomaan kiviä, niitä totuuksia jotka kovettavat sisimpämme. Hiuksia on tunnetusti helpompaa halkoa kuin kiviä. Kovasydäminen on kova, ei luja tai lämmin vaan kova ja kylmä kuin kivi. Lujuus on aivan muuta kuin kovuus. Halkaistun kiven sisässä on kauneus, se mille voimme tulla täysin sokeiksi.
”Nyt kun vuosi on vaihtunut, kun totuuksiksi kivettyneet valheet ohjaavat taloutta ja sotia, me voisimme lempeästi naputtaa toisiamme, etsiä toisiamme.[…] Tätä etsimistä minä kutsun rakkaudeksi … rakkaudella ja totuudella on jotain tekemistä keskenään.” – Tomi Kontio, HS 8.1.2012
Julkaistu 8.1.2012, in aika, kirjailijat. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihin. 7 kommenttia.
Kovuus ei tosiaankaan ole samaa kuin lujuus, voittaahan vesi lopulta aina kiven, hioo vuoret pikkuhiljaa olemattomiin. Vettä mukaillen, lujuus olisi siis joustavuutta ja sellaista myötäilevyyttä jota kovuudella ei pystytä vastustamaan, sitä ei voi käskyttää. Silti se on samalla myötäilevyyttä koska vesi ei yritä olla vallankumouksellisellinen, se ei virtaa ylöspäin. On vanha kiinalainen taolainen huomio, että vesi virtaa aina alaspäin ja etsii maastosta aina matalimman kohdan. Se ei yritä korottaa itseään vaan tekee päinvastoin, ja siksi juuri se aina lopulta voittaa.
Tuli mieleen myös humanismin kaksijakoisuus – tai lähinnä tuon termin, sen miten sitä käytetään ja mitä sillä käsitetään. Toisaalta meidän täytyy (Kontiota mukaillen) yrittää olla henkilötasolla humanisteja ja kivettymättä, etsiä toisiamme sieltä kiven sisästä, koputellen. Toisaalta humanismi on jalustalle korotettuna dogmien kokoelmana yhtä vaarallista kuin mikä tahansa muukin fundamentalistinen usko, mistä tahansa kun saadaan tekemällä dogmaattista jos niin halutaan. Eli sinänsä humanismi ei pelasta.
Vesi metaforana ja elementtinä, ja myös muuten, on “kovempaa” kuin kivi. Jos neljää peruselementtiä ajattelen (vettä, maata, tulta, ilmaa) niin vesi on aika “voittamaton”.
Kontio varoittaa tuossa tekstissään dogmaattisuudesta, sanomalla että “ei hakata tätä kiveen”. Ei mikään ismi tai käsite tms. pelasta, ne voivat ainoastaan kai rohkaista ihmistä toimimaan toisiaan kohtaan hyvin, rakentavasti, hedelmällisesti. Olen humanistisen koulutuksen saanut ja niitä koulutuksia jatkanut, ja niissä yhteyksissä saanut miettiä suunnalta sun toiselta, että mitämitä humanisimi nyt sitten onkaan.
Sivistys on minusta tietoisuutta siitä, että siitä huolimatta että olemme kovin erilaisia, voimme ainakin pyrkiä kohtelemaan toisiamme hyvin tai mahdollisimman hyvin. Hyvään pyrkiminen on jo hyvä, ja edellyttää ihmiseltä kuin ihmiseltä ponnisteluja. Ei aina helppoa, mutta elämän kannalta kannattavaa.
Jotain taolaista tässä on, täs Kontion tekstissä, luin sen lehdestä kokonaisuudessaan. Polariteetit ovat yhtä. Mielentila tai kehitysvaihe jota harvaa saavuttaa. Johtuen dualismista, mustavalkoisista okulaareista. Linssien vaihto tekisi monelle gutaa.
“Tunne itsesi” – tämä tuttu hokema – ei tarkoita sitä että tuntee Minän ja Sinän (joka on usein minän varjo tai ideaali, eikä todellinen Toinen). Tunne itsesi, niin siinä lukee. Tuntea itsensä. Minään liimataan ja tarttuu kaikenmoista moskaa: rooleja, uskomuksia, sanomisia, minä-sinä samastumisia, idealisointia, peilailua…
En tuota taolaisuutta niin ensin ajattelut, mutta kun se mainittiin ja kun sinä myös siitä nyt kirjoitit niin on sekin tuossa Kontion tekstissä. Se, että älkää ihmeessä antako sellaisia nimiä (tehkö tekoja) jotka kivettävät ihmismielen, ihmisen, koko elämän.
Melko silmiinpistävää on se, että aihe jota kuvaillaan aika runsaasti on väkivalta, sen monissa muodoissaan ja “rankka” tai “raju” tarkoittaa yleensä ainoastaan väkivallantekijän kuvaamista, ja jopa brutaalien sekä raakojen tekojen inhimillistämistä. Ymmärrykseksikin sitä kutsutaan, vaikka sitä se ole. Se selittämistä, selostamista. Tapahtumat ovat tapahtumia, ne tapahtuvat, mutta teoilla, kaikilla teoilla on ajallisesti niin pitkiä ja niin laajoja vaikutuksia että sen kuvaaminen edellyttää jo työtä, mielikuvituksen todellista käyttöä. Fiktio on aina kirjoittajansa mielen tuote.
Tämä tarinatyyppi (tapahtumakuvaus) ja autenttisuuteen pyrkivä kerronantapa tulee suoraan sanomalehdistä, joissa nämä aihepiirit ovat kaikenaikaa isosti esillä.
Ei voi olla mitenkään hyväksi ihmismielelle se, että väkivalta on esillä joka tuutissa, niin iltapäivälehdet kuin muutkin sanomalehdet ovat sitä pullollaan. Eikä se, että ihmiset täyttävät mielensä tällä moskalla. Se johtaa juuri tuohon, mistä Kontio puhuu: “Totuudet kivettävät ihmisen”.
Nimpä niin, eihän meillä ole edes sotatila päällä, ja jos oisi niin eipä varmaan löytyisi väkivallalla herkuttelijoita, siitä nautintoa etsiviä. Väkivaltaan totutettu ihmismieli kaipaa sitä kuin namia tai huumetta. Nams. Nams.
Vaan kyllä väkivallasta musta pitää puhua, sanoa se ääneen: tämä on väkivaltaa. Kirjoittaa siitä siten, että ihmisen kuoreen tulee edes pieni särö. Se on rakenteissa hyväksyttynä toimintana, se on irvistelynä ja nykyironiana heikompaan osaan joutuneita kohtaan. “Köyhyyttä ei ole olemassa” – lausahduksilla suljetaan suut. Tästä ei puhuta! Ja mistä ei puhuta sitä ei ole olemassa. Ei-sille-mitään-voi tai elämä-on-raadollista puheilla kieltäydytään myöntämästä sitä että jokainen on vastuussa siitä minkälainen tämä maa on elää. Monet ongelmat vain muhivat ja muhivat, kunnes räjähtävät käsiin. Tiedän, että tiedät tämän, ja melkoisen hyvin.
Fiktio, kuvitelmat, fantasiat: tekijänsä mielen tuotetta. Tietenkin. Aina. Onneksi on, hei, hyvää kirjallisuutta.
Hei H-O,
kirjoitan tähän alle kun vastaukseni vaikuttaisi pomsahtavan ihan kummalliseen paikkaan, enkä osaa tehdä nyt muuta. Puh. Teknologia ei ole ihmistä varten.
Niin onkin, ja onneksi on kirjallisuutta! Siitä iloitkaamme. Ja että lukemistonsa saa sekä voi valita.(on ollut uuden näyttelyn suunnittelua ja muutakin ylenpalttisesti: vuosi on alkanut hyvissä merkeissä – kuulet myöhemmin lisää).
Luin juuri Lidia Ginzburgin teoksen Leningradin piirityksestä, siinä on paljon järkyttävää kuvausta siitä kuinka alas sivistyneistö vajosi, ja voi vajota ja yks ja kaks. Hyvin helposti. Mutta niissäkin oloissa oli yksilöitä jotka pysyivät ihmisinä myös kammottavissa olosuhteissa. Eivät muuttuneet primitiivisiksi pedoiksi toisiaan kohtaan.
Poikkeusolot ne nostavat ihmisestä jotain sellaista esiin mikä ei muuten tulisi esiin, tuo kirja pitääkin laittaa listalle odottamaan.