Pyöräilin aamulla töihin, sadevaatteet olivat tarakalla, alkoi sataa oikein rajusti vasta kun olin jo työmaalla. Kuuntelin radiota samalla siinä polkiessani, en taas tiedä millä kanavalla olin, mutta kaksi nuorta toimittajaa keskustelivat siitä mistä eivät voisi luopua. Kyse oli asioista, joista ovat jotenkin riippuvaisia. Voisivatko luopua esimerkiksi kännykästä, siis puhelimesta, sanoi poika ja tästä tiesin heti, että he ovat hyvin paljon nuorempia kuin minä.
Poikatoimittaja sanoi ettei millään voisi luopua puhelimestaan, hän oli ihan hiljan ostanut uuden kännykän ja siinä on ihan kaikkea. Ihan kaikkea, mitä hän tarvitsee. Voin mennä nettiin ja näen uutisvirran ihan milloin vain haluan ja missä vain, hän sanoi innostuneena ja kertoi mitä kaikkea muutakin sillä puhelimella voi tehdä. Jäin miettimään, että onko siinä todellakin kaikki mitä poikatoimittaja oikeasti tarvitsee?
Tyttötoimittaja sanoi, että puhelimestaan hän voisi luopua muttei oluesta, koska kun menee olutta juomaan näkee ystäviään. Niin minäkin tekisin, jos valinta pitäisi tehdä näiden kahden asian välillä. Mieluummin olut ja ystävät kuin omituinen vehje.
En ole tullut kovin hyvin toimeen näiden tämän ajan puhelimien kanssa. Osaa niistä en edes tunnista puhelimeksi, usein luulen niiden olevan joitakin muita esineitä, en osaa vastata niihin kun ne alkavat pitää ääntä tai täristä ja hyppiä pöydällä. Onneksi ei ole tarvinnut. Useimmat niistä eivät soi kuten puhelimen pitäisi vaan ne soittavat jotain iskelmää tai livertävät kuin linnut tai puhuvat lapsen äänellä. Oma puhelimeni soi nostalgiaäänellä, se on se puhelimen ääni, jonka ymmärrän tarkoittavan sitä että joku haluaa puhua kanssani. Poikatoimittaja ei kertonut toisen kanssa puhumisesta yhtään mitään, vaikka todennäköisesti sitäkin voi hänen puhelimella tehdä.
Ajattelin puhelimia vielä ajaessani kaatosateessa kotiin illansuussa. Kotona ripustin vaatteet kuivumaan ja kuuntelin sadetta, katselin vesipisaroita kuinka ne liukuivat ikkunaa pitkin, valo halkaisi pisarat kuin pienet läpikuultavat siemenet. Syksy tekee tulemistaan. Odotan niitä lehtivihreän alla olevia värejä, jotka pian tulevat taas esiin ja metsässä on sammaleen sekä sienien väkevänkostea tuoksu.
Tänään ei satanut ja luvassa on ilmeisesti vielä lämpimiä päiviä, nyt illalla taivas on täysin pilvetön, auringon viimeiset säteet ovat ripustaneet horisonttiin punakeltaoranssin nauhan. Se viipyy siinä kunnes valo putoaa kokonaan toiselle puolelle maapalloa. Kissa meditoi keskellä pöytää, hänet on täyttänyt buddhamieli, sen minkä ihminen vain suurella vaivalla ja silloinkin vain hetkittäin kykenee tavoittamaan. Buddhan on täytynyt oppia keskittymisensä kissoilta. Buddhamielen ihminen etsi paperikasoista sienipiirakan ohjetta, koska reilun viikon päästä hän tapaa kuutta läheistä ystäväänsä ja matkustaa. Syksyllä huomaa miten kaikenlaisia asioita täytyy etsiä, moni asia on hukassa ja yrittää vain pitää mielessään ne oleelliset.
Viimeisimmät kommentit