'aika' aiheen arkisto

buddhamieli meditoi keskellä pöytää

Pyöräilin aamulla töihin, sadevaatteet olivat tarakalla, alkoi sataa oikein rajusti vasta kun olin jo työmaalla. Kuuntelin radiota samalla siinä polkiessani, en taas tiedä millä kanavalla olin, mutta kaksi nuorta toimittajaa keskustelivat siitä mistä eivät voisi luopua. Kyse oli asioista, joista ovat jotenkin riippuvaisia. Voisivatko luopua esimerkiksi kännykästä, siis puhelimesta, sanoi poika ja tästä tiesin heti, että he ovat hyvin paljon nuorempia kuin minä.

Poikatoimittaja sanoi ettei millään voisi luopua puhelimestaan, hän oli ihan hiljan ostanut uuden kännykän ja siinä on ihan kaikkea. Ihan kaikkea, mitä hän tarvitsee. Voin mennä nettiin ja näen uutisvirran ihan milloin vain haluan ja missä vain, hän sanoi innostuneena ja kertoi mitä kaikkea muutakin sillä puhelimella voi tehdä. Jäin miettimään, että onko siinä todellakin kaikki mitä poikatoimittaja oikeasti tarvitsee?

Tyttötoimittaja sanoi, että puhelimestaan hän voisi luopua muttei oluesta, koska kun menee olutta juomaan näkee ystäviään. Niin minäkin tekisin, jos valinta pitäisi tehdä näiden kahden asian välillä. Mieluummin olut ja ystävät kuin omituinen vehje.

En ole tullut kovin hyvin toimeen näiden tämän ajan puhelimien kanssa. Osaa niistä en edes tunnista puhelimeksi, usein luulen niiden olevan joitakin muita esineitä, en osaa vastata niihin kun ne alkavat pitää ääntä tai täristä ja hyppiä pöydällä. Onneksi ei ole tarvinnut. Useimmat niistä eivät soi kuten puhelimen pitäisi vaan ne soittavat jotain iskelmää tai livertävät kuin linnut tai puhuvat lapsen äänellä. Oma puhelimeni soi nostalgiaäänellä, se on se puhelimen ääni, jonka ymmärrän tarkoittavan sitä että joku haluaa puhua kanssani. Poikatoimittaja ei kertonut toisen kanssa puhumisesta yhtään mitään, vaikka todennäköisesti sitäkin voi hänen puhelimella tehdä.

Ajattelin puhelimia vielä ajaessani kaatosateessa kotiin illansuussa. Kotona ripustin vaatteet kuivumaan ja kuuntelin sadetta, katselin vesipisaroita kuinka ne liukuivat ikkunaa pitkin, valo halkaisi pisarat kuin pienet läpikuultavat siemenet. Syksy tekee tulemistaan. Odotan niitä lehtivihreän alla olevia värejä, jotka pian tulevat taas esiin ja metsässä on sammaleen sekä sienien väkevänkostea tuoksu.

Tänään ei satanut ja luvassa on ilmeisesti vielä lämpimiä päiviä, nyt illalla taivas on täysin pilvetön, auringon viimeiset säteet ovat ripustaneet horisonttiin punakeltaoranssin nauhan. Se viipyy siinä kunnes valo putoaa kokonaan toiselle puolelle maapalloa. Kissa meditoi keskellä pöytää, hänet on täyttänyt buddhamieli, sen minkä ihminen vain suurella vaivalla ja silloinkin vain hetkittäin kykenee tavoittamaan. Buddhan on täytynyt oppia keskittymisensä kissoilta. Buddhamielen ihminen etsi paperikasoista sienipiirakan ohjetta, koska reilun viikon päästä hän tapaa kuutta  läheistä ystäväänsä ja matkustaa. Syksyllä huomaa miten kaikenlaisia asioita täytyy etsiä, moni asia on hukassa ja yrittää vain pitää mielessään ne oleelliset.

kivihiekkakasvi

vesijuoksu

 Ensimmäinen työviikko kannattaa aloittaa puolikkaalla annoksella ettei vaan käynnisty liian rajusti kuuden viikon jälkeen. Aluksi vain  puolikas viikko ja vasta toisella viikolla täysi annos: viisi päivää. Tosiasiassa olin niin täynnä energiaa, että olisin kyllä jaksanut kokonaisenkin, mutta elämänrytmini on muuttunut aivan toiseksi.

Kesä vaikuttaa jatkuvan, loman loppumisista huolimatta.

Aurinko on kyllä nyt erehtynyt, vai onko kesä siirtynyt kuukaudella eteenpäin ? Työkamu tiesi syyn: ” Se muuttui silloin kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin”. Ja näin sen täytyy olla. Ilmankos ilman muutoksista niin paljon puhutaankin.

Olin tänään Samppalinnan maauimalassa juoksemassa. Ihmiset ovat tavattoman kauniita kun he ovat vähissä vaatteissa, melkein alasti. Suomen Kuvotuslehdessä Helena Sinervo on sanonut jotta kauneuden aika kirjallisuudessa on ohi. Taiteessakin. Oi voi, elämä kun ei hävitä kauneudentajua tai todellisuuden kosketuspintaa, vaikka liian suurta taiteenpullaa syöneet sanoisivat mitä tahansa. Kun syö liikaa pelkkiä rusinoita tulee sokeaksi, sanoo vanha kansa ja oli oikeassa.

Olen nähnyt useita kuolleita. Ensimmäisen kuolleen näin Sarin ja Ellun kanssa oppikoulun neljäsluokkalaisina kun löysimme koulun vieressä olevasta metsästä kuolleen naisen. Hän hymyili. Sitten tulivat poliisit ja opettajat ja koulukuraattorikin. Kyselivät ihan käsittämättömiä. Muistan yhä tämän nimettömän naisen kauniit ja kuulaat kasvot. Ihmettelin silloin lapsena vain sitä, että mitenkä se voi olla noin, että ihmisen kasvot voivatkin olla noin valkeankeltaiset.

Olen nähnyt useita vastasyntyneitä. Erään rippijuhliin olen piakkoin menossa. Tavatessamme ensikerran hän oli kätilöopiston läpinäkyvässa muovikärryssä, pienen vaaleanpunaisen peiton alla, ja hänen liki olemattomassa ranteessaan oli muovinauha, siinä oli koodeja kuin hän olisi ollut jokin esine liukuhihnalla. Itketti, sekin. Hei, sanoin, ja kerroin kuka olen. Hän kääntyi ja avasi silmänsä. En ollut nähnyt niin ihmeellisiä silmiä koskaan aiemmin. Sitten huokasi hän niin syvään, etten ollut uskoa korviani, käänsi kylkeään ja sulki taas silmänsä.

Ihminen on syntyessään ja kuollessaan kaunis, täysin rypytön, vaan kyllä hän on eläessäänkin kaunis. Heti tietenkin joku sanoo, että voivoivoi sinä et halua nähdä kuinka rumia ja pahoja ajatuksia heidän päässään on ja kuinka hirveitä tekoja jotkut tekevät. Olet paha itsekin. Kyllä minä sen tiedän. Jokainen tietää nämä asiat. Aika varhain jo. Mutta jokaisessa on myös kyky kauneuden kokemiseen. Mihin muka tuo kykyisyys olisi hävinnyt?

Maauimalassa ajattelin tänään, katsellessani kauniita ihmisiä vihreällä nurmikolla, että mitä tapahtuisi jos näkisimme toisemme aina näin kauniina, vesiolentoina. Tai onnellisina altaan ulkopuolella; väkevän vihreän nurmikon tuoksussa miltei alastomana, katse taivasta kohden, sormet levollisena ruohoa silittäen ja silloin kun lämpö tavoittaa ihon, silloin kun taivas on ihan yhtä kirkas ihan kaikille. Mitä tapahtuisi silloin? Emme kai selviäsi niin kauniista maailmasta.

alastomanlaulu_mini

on aika

Lomalla viikonpäivien nimet katoavat, melkein heti – ainakin tämän hiuskuontalon alta. Kun on unohtanut viikonpäivien nimet alkaa aika muuttua toisenlaiseksi, sitä tekee ja toimii tai on tekemättä mitään, ja aika, se tuntuu päivä päivältä kasvavan. Se ei pitene eikä lyhene. Ei ole kyse siten mitattavissa olevista asioista. Aika ei ole enää vain sosiaalisen sopimuksen mukainen määre, joka kuljettaa päivästä toiseen, se muuttuu täysin omaksi rytmikseen ja tahdikseen. Kaikki sellainen, mikä vaatisi sitoutumista johonkin tiettyyn aikaan tai paikkaan aiheuttaa vain ärtymystä.

Sanotaan, että ihmisellä olisi vain kaksi aikaa: lineaarinen ja syklinen, vain kaksi todellisuususkoa: rationaalinen ja irrationaalinen. Ihmisessä on kuitenkin useampia aikoja, aikatasoja sekä aikakeskuksia kuten unikeskus, joka noudattaa aivan omanalaistaan aikakäsitystä. Uni on eräs ulottuvuutemme, todellisuus jota elämme kolmanneksen elämästämme. Älä unta näe, joku saattaa puuskahtaa toisen unelle. Ja uusi uni synnyttää uuden todellisuuden, uuden ja yhä uuden.

Kirjoitettuani kesäaamupäiväkirjaani, huomaan että nämä eri keskukset työntävät itseänsä väkevästi esiin. Kirjoitan toki kaikenaikaa peruspäiväkirjaani, mutta tämä aamusessio poikkeaa nyt totutusta ja aikaan saa toisenlaista kirjoitusta, todellisuutta jota en arkityötäni tehdessäni havaitse tai havaitsen sen nopeasti, ohimennen. On todellisuutta, jonka läsnäoloa ei voi arjessaan aina niin todentaakaan. Onnistuessaan runous kykenee kuvaamaan, ehkä parhaiten, nuo eri aikakeskukset, huoneet ja tilat – niiden kaikkien samanaikaisen läsnäolon. Hetken, jolloin kaikki palaset asettuvat paikoilleen. Ja sellaisia hetkiä on olemassa.

buddha_mini

Tapasin viime keväänä erään ihmisen vuosien takaa eräässä seminaarissa, joka tunnisti minut heti, sanoi esitellessään minua pienryhmässä: ”Meitä yhdistää yhteinen menneisyys”. Olimme hänen kanssaan samanaikaisesti yhteisessä menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin, näimme toisemme eri ajoissa. Ehkä myös tulevaisuudessakin, kuten unessa joskus saatamme nähdä.

Neurologit, aivotutkijat ovat nimenneet ihmisen aivoista erilaisia keskuksia, jotka toimivat omalakisesti. Niiden tuhoaminen tuhoaa peruuttamattomasti jotakin oleellista tuosta ihmisestä. Lobotomia, tuo psykiatrian aikoinaan käyttämä väkivaltainen keino jonkun ”häiriön” poistamiseksi, on eräs julmimpia tapoja kontrolloida, hallita, kaventaa ja tuhota ihminen. Lobotomiaa voi myös olla kieltäytyminen tulemasta tietoiseksi erilaisista varastoistamme tai uskominen ja vannominen vain yhden vinttikomeron sisältöön.

Lomasta on eletty kaksikolmannesta ja se on mennyt siten kuin on kulkenut pakottomasti. Omalla painollaan, tahdillaan, hengityksellään. En ole tehnyt niitä asioita, jotka olivat mielessäni vielä keväällä ajatuksella: sitten kun on kesäloma. Jonkun mielestä en ole tehnyt juuri mitään, mitään kovin näkyvää ainakaan. Olen lukenut, kirjoittanut, tavannut joitain ystäviäni ja ihmisiäni. Tärkeintä on ollut eri keskusten näkyminen kirkkaampina, ja niissä kuljeskelu, niiden kuuntelu. Kivien kääntely.  Olen myös keskustellut mielessäni heidän kanssaan, joiden kanssa olen ollut tekemisissä kauan sitten, toisessa ajassa.

Kuten erään taitavan pedagogin, runoilija Risto Ahdin. Luin yhtenä iltana hänen teostaan Pieni käsikirja (wsoy 1993), jota hän työsti samalla kun jokainen meistä yhdestätoista teki omaa työtään.

Nyt, juuri tänä nimenomaisena kesänä, heinäkuun lopulla, tämä teksti tuosta kokoelmasta:

Me rakastamme kaksitoista kertaa

Me rakastamme sitä,
jonka seurassa aistimme  aukeavat
että me näemme maan uutena.
Ja me rakastamme sitä, joka tuntee
maan lain ja ruokkii meidät.
Ja sitä, joka osaa tehdä,
joka opettaa
meidän kätemme ja jalkamme.
Ja vielä sitä, joka tietää,
että minä olen kaikki.

Me rakastamme sitä,
joka saa meidät itkemään
ja nauramaan itsemme auki.
Me rakastamme sitä,
joka nimeää meidät tarkasti.
Me rakastamme sitä,
jonka kasvot ilmaisevat tunteet.
Ja vielä me rakastamme sitä,
joka ottaa meidät täydestä.

Ja me rakastamme sitä, jonka suoruus
rakentaa meihin kohdun.
Ja me rakastamme sitä,
joka näyttää meille paikan synnyttää.
Ja me rakastamme sitä,
joka Hyväksyy meidän lapsemme.
Ja vielä me rakastamme sitä,
joka siittää meidät.

Risto Ahti: Pieni käsikirja, wsoy 1993 / Kaksitoista rakastettua.

pilvienkatselupäivä

pilvipäivä1
pilvipäivä2
pilvipäivä3

kesäyön unet

kesayonuni1

kesayonuni2
keasyonuni3

Ei televisiota, ei kunnollisia verkkoyhteyksiä, ei uutisia. Kertomuksia, tarinoita, vinttikirjaston pölyisiä aarteita, vanhoja valokuvia, albumeja, kirjeitä kauan sitten, keskusteluja  ja unia.

Seuraava sivu »