'elokuva' aiheen arkisto

kinokuusio 2

Toinen kuusio on niitä päiviä tai iltoja varten, jolloin tarvitsee hyvää huumoria ja elämäniloa. Silloin kun väsyy sanoihin, sanailijoihin, sanottavaan, ja jo moneen kertaan sanottuun tai niihin “suuriin” ajatuksiin.

Stephan Elliott: Priscilla – Aavikon kuningatar (1994). Elämäniloinen, korea, komea ja hauska elokuva, jossa Abban iskelmät pääsivät ensikerran elokuvaan. Näin Rakkautta & Anarkiaa festivaaleilla joskus 1990-luvun puolivälissä.

Federico Fellini: Amarcord (1973). Italialaista elämänmenoa, lämmin nuoruudenkuvaus ja Nino Rotan loistomusiikki. Taisin nähdä ensikerran valmistusvuonna, heti kun se tuli elokuvateattereihin.

Ettore Scola: Tanssit (Le Bal, 1984). Elokuva, jossa ei puhuta mitään, jossa ei replikoida eikä sanailla, mutta jossa kerrotaan useiden ihmisten tarinat historian kulussa. Youtubesta löytyy ainakin kolme pitkää pätkää elokuvasta.

Jacques Tati: Play Time (1967). Tatin huumoriin tutustuin kymmenvuotiaana ja siitä asti olen viihtynyt herra Hulot’n kanssa. Heti kun löysin DVD.nä, hankin ne omaan elokuva-arkistooni.

Billy Wilder: Piukat paikat (Some like it hot, 1969). Ikihauska, loistavat näyttelijät. Taisin nähdä ensimmäisen kerran 1970 -luvun alussa.

leffat2

kinokuusio 1

Olen tehnyt listaa niistä elokuvista, jotka ovat itselleni erityisen tärkeitä, Tuiman  pyytämänä. Listaaminen tuntui vaikealta, joten päätin ryhmitellä erityiseni kinokuusioihin. Tässä ensimmäisessä kuusiossa ovat elokuvat, joihin liitän runouden, sellaisena kuin se tajunnassani on. Lisäksi Wim Wendersin elokuvassa on Handken  runo Song of Childhood, Orlando perustuu Virginia Woolfin romaaniin, muut ovat runouden lailla hienovireisen tarkasti kertovia kuvallisia sinfonioita. Niiden kuvallinen maailma on samanaikaisesti loputon sekä rajallinen. Jokainen näistä elokuvista on ollut katsojatajunnassani kokemus, joka pysyy muistissa, ja jotka olen katsonut useaan kertaan.

Elokuvat ovat näkemisjärjestyksessä; ensimmäinen vuosiluku kertoo elokuvan valmistumisvuoden ja toinen vuoden jolloin näin elokuvan ensi kerran. Kinokuusioita tulee vielä lisää.

Andrei Tarkovski: Peili (Zerkalo, 1975/1976)

Carlos Saura: Korppi sylissä (Cría cuervos, 1976/1980)

Wim Wenders: Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin,1987/1992)

Sally Potter: Orlando (1992/1993)

Krzysztof Kieślowski: Kolme väriä (1993-94/1994-95)

Pirjo Honkasalo: Melancholian 3 huonetta (2004/2004)

 

kuusio 1

tämän taivaankaaren alla

When the child was a child/it walked with its arms swinging,/wanted the brook to be a river,/the river to be a torrent,/and this puddle to be the sea. /When the child was a child,/It didn’t know that it was a child,/everything was soulful,/and all souls were one.

When the child was a child,/it had no opinion about anything,/had no habits,/it often sat cross-legged,/took off running,/had a cowlick in its hair,/and made no faces when photographed.

When the child was a child,/it was the time for these questions:/Why am I me, and why not you?/Why am I here, and why not there?/When did time begin, and where does space end?/Is life under the sun not just a dream?/Is what I see and hear and smell/not just an illusion of a world before the world?/Given the facts of evil and people./Does evil really exist?/How can it be that I, who I am,/didn’t exist before I came to be,/and that, someday, I, who I am,/will no longer be who I am?

When the child was a child,/It choked on spinach, on peas, on rice pudding,/and on steamed cauliflower,/and eats all of those now, and not just because it has to.

When the child was a child,/it awoke once in a strange bed,/and now does so again and again./Many people, then, seemed beautiful,/and now only a few do, by sheer luck. /It had visualized a clear image of Paradise,/and now can at most guess,/could not conceive of nothingness,/and shudders today at the thought.

When the child was a child,/It played with enthusiasm,/and, now, has just as much excitement as then,/but only when it concerns its work. /When the child was a child,/It was enough for it to eat an apple, … bread,/And so it is even now.

When the child was a child,/Berries filled its hand as only berries do,/and do even now,/Fresh walnuts made its tongue raw,/and do even now,/it had, on every mountaintop,/the longing for a higher mountain yet,/and in every city,/the longing for an even greater city,/and that is still so,/It reached for cherries in topmost branches of trees/with an elation it still has today,/has a shyness in front of strangers,/and has that even now./It awaited the first snow,/And waits that way even now.

When the child was a child,/It threw a stick like a lance against a tree,/And it quivers there still today.

Peter Handke: Song of the childhood

greengray_preivi

 

Tehnyt listaa elokuvista, jotka ovat erityisiä. Tuima  sai minut miettimään tärkeitä elokuviani, ja se onkin osoittautunut mielenkiintoiseksi sekä kohtalaisen haastavaksi, koska hyviä elokuvia on paljon. Runoudella vaikuttaisi kuitenkin olevan eräs yhteenliittävä tekijä niihin elokuviin, jotka ovat jättäneet minuun pysyvän jäljen ja ovat vaikuttaneet vahvasti. Listani ei ole vielä valmis, mutta tuo Handken runo on elokuvassa, jolla kyllä on erityinen paikka sydämessäni.

cria cuervos

000932-02

Elokuvissa musiikki on eräs tärkeä elementti. Elokuvamusiikki tai elokuvissa oleva musiikki saa huomiota ja tavoittaa katsoja-kuulijoita toisin kuin ehkä muuten tavoittaisi. Niin myös tämä kappale, jonka elokuvaohjaaja Carlos Saura otti elokuvaansa Korppi sylissä (Cría Cuervos, 1976).

Näin elokuvan ensimmäisen kerran lukioikäisenä, ja jos minulta pyydettäisiin kymmenen rakkaimman ja tärkeimmän elokuvan lista, niin tämä elokuva olisi sillä listalla.

Olen katsonut elokuvan useasti, ja tällä sinänsä melko vaatimattomalla iskelmällä on oleellisesti syventävä tehtävänsä tässä yhteydessä. Vain katsomalla koko elokuvan sen tietenkin voi liittää elokuvan kokonaisuuteen ja omaan katsojanmaailmaansa. Elokuva on rakkauden sekä kuoleman eräs kuvaelma.

Pidin paljon jo nuoruudessani Carlos Sauran ”logiikasta”, hänen elokuvissaan kerronta ei etene kronologisesti vaan kerroksittain, syklisesti. Epäjärjestelmällisesti. Syyt ja seuraukset vaihtavat moneen kertaan paikkaansa, että elämästä, jos oikein rehelliseksi ryhtyy, ei voi lopulta löytää yhtä tai edes kahta totuutta, ehkä vain useita ja rinnakkaisia sekä sisäkkäisiä todellisuuksia.

Carlos Saura on tämän elokuvan jälkeen tehnyt useita elokuvia flamencoon ja tangoon liittyen sekä tämän vuosituhannen alussa visuaalisesti komean elokuvan espanjalaisesta taidemaalarista Francisco Goyasta: Goya Bordeaux’ssa (Goya en Burdeos, 2001).

Laulun ”Por qué te vas” esittäjänä on teini-ikäinen Jeanette  ja iskelmä menestyi elokuvan saaman huomion myötä paremmin kuin muutoin olisi todennäköisesti menestynytkään. Monta hyvää syytä on nähdä ja katsoa tämä elokuva, edes kerran – välttämättömyys se ei tietenkään ole, ei sekään, kuin ehkä joillekuille.

Tässä elokuvan kohtaus, jossa mainitsemani iskelmä: kolme sisarta ja äitipuoli, iskelmä ja tanssi, sisaruus ja menetykset sekä isoäiti, joka tässä klipissä on vain kellon kilinä.

 

Lisää sunnuntaiklassikoita TÄÄLLÄ

armahtaminen

Kirjallisuusvierotus jatkuu siten, että ulkoilun lisäksi tuli käytyä elokuvissa. Vähäeleisessä sekä syvästi puhuttelevassa elokuvassa, joka kertoo armosta sekä anteeksiannosta.

Elokuva on Klaus Härön Postia pappi Jaakobille. Vanhan, sokeutuneen pappi Jaakobin hyvyydestä on muodostunut jo miltei vankila, eräänlainen elinkautinen hänelle itselleenkin. Sokean sielunpaimenen elämään tulee kuitenkin elinkautisvanki Leila. Ja vanhassa, ränsistyneessä pappilassa käynnistyy kahden ihmisen hengellinen kamppailu, ja: ”siellä missä on kaksi siellä on kolmaskin.” Tällä kertaa sovinto ja armo. Elokuvan niukka replikointi, yksinkertainen ja pelkistetty ilmaisu on sellaista, ettei siinä ole mitään liikaa eikä liian vähän. Se ei ole ylisentimentaalinen, vaikka koskettaa tunteen tasolla voimakkaasti.

Voiko antaa anteeksi tekoa, joka vie toiselta kaiken mitä tällä on? Mitä on todellinen armo ja armahtaminen? Pelastammeko tosiasiassa toisia ”paremmin” tekemällä pahaa kuin tekemällä hyvää? Olemmeko armollisia itsellemme? Toisillemme? Voivatko hyvät tekomme ollakin itsepetosta?

1671158-postiapappiajaa

Klaus Härön haastattelu tässä ja elokuvan esittely tässä.
Viisi isoa, tuikkivaa tähteä.

Postia pappi Jaakobille
Ohjaus: Klaus Härö
Käsikirjoittajat: Jaana Makkonen, Klaus Härö
Pääosissa: Esko Roine, Heikki Nousiainen, Jukka Keinonen, Kaarina Hazard
Tunnetaan myös nimillä: Letters to Father Jacob, Post till pastor Jakob

 

Seuraava sivu »