lähimmäisiä

Muutamia lähimmäisiä; kiireisenoloinen noin nelikymppinen mies jolla oli pehmeänahkainen kermanvärinen salkku (0 euroa), perusturkulainen keski-ikäinen nainen iloisine silmineen joka kaivoi jo parisataa metriä ennen lipasta rahan taskustaan (useita isojakin kolikoita), monta ujonoloista hiljaista miestä (useita erikokoisia kolikoita), ylimielisesti ympäristöään tarkkaileva aneemisesti pukeutunut, tod. näk. joku pikkuvirkamies (0 euroa), vanhahko mies joka valitteli pahoillaan ettei ole kolikkoja taskussa (0 euroa), yksinkulkeva keski-ikäinen nainen joka heti sanoi että: kyllä-mulla-on-taskun-pohjalla (useita kolikoita), kännykkään puhuva lukiolainen (0 euroa), ryhmä hyvin meikattuja naisia korkeissa koroissa (0 euroa), kaksi kolmi-nelikymppistä äitiä neljän alle nelivuotiaan kanssa (useita kolikoita ja paljon hymyä), muutama maahanmuuttajanuori (useita kolikoita), nuori mies mahd. ensi treffeillään viehättävänoloisen nuoren naisen kanssa (seteli) … ja moniamonia muita.
Kun on kerjuulla näkee monta asiaa ja oppii monenlaista. Näkee.

Eräs nainen seisoi pitkään vierelläni ja kertoi elämästään. Katselimme yhdessä kuinka Turun kaupunginhallituksen puheenjohtaja Aleksi Randell kiipesi Wiklundin seinää pitkin alas.

- Onk ne tullu iha hulluiks?, hän kysyi.
Naurahdin sekä pitelin kohmettuvissa kourissani rahalipasta. Sormia tykytti, koska ne olivat ihan jäässä. Aina välillä toista kättä oli lämmitettävä taskussa kun ei ollut hanskoja.
– On ne, vastasin.
Nauroimme. Mietin milloinkahan tämä läheinen on päässyt edes pesulle, ja onko hänellä edes omaa kotia.

Oli kylmä. Satoi kylmänjäistä vettä.

Kuule, hän sanoi vähän soperrellen, oon juonu ihan tarpeeksi ihankuule riittävästi taidan lopettaa juomisen ihankuule kokonaan. Sitten hän tyhjensi molemmat taskunsa, kaiken sen mitä hänellä oli, ja pudotti kolikot keräyspurkkiin.

kakkua olkaa hyvä !

Vuosi sitten lokakuussa siirsin blogini Vuodatuksesta tänne WP:n alustalle, koska tätä ei ainakaan Alma Media omista.

Bloginpito on antanut enemmän kuin ottanut tai vaatinut. Koko touhu alkoi varsin verkkaisesti Vuodatuksessa. Kulunut vuosi on tuonut tullessaan uusia asoita, kuten sunnuntaiklassikot, joka on parasta mitä pieni asiastaan kiinnostunut porukka saa syntymään yhdessä.

Alkuperäinen ajatukseni oli (ja on edelleenkin) ettei tämän touhun tule olla taakka, vaan sellaista että siitä nauttii. Sisältönä on ollut pääasiassa kirjat ja kirjallisuus ja myös musiikki ja elokuvatkin. Tie vie. Eikä tiestä tiedä mihin vie. Mitään julkaisupakkomiellettä ei ole, eikä pomoa tai työnantajaa. Luen säännöllisesti silloin kun jaksan sekä muilta toimiltani kerkeän niitä blogeja joiden sanottava kiinnostaa minua.  Sitä lukee minkä jaksaa ja haluaa ja valitsee, jätän lukematta ne kirjat ja katsomatta ne televisio-ohjelmatkin, jotka eivät kiinnosta tai anna muuta kuin paksusuolen kouristelua.

Kuulin viime keväänä eräässä seminaarissa, että erään (liekö sisäasiain-) ministeriön mukaan suomalaisia blogeja olisi jo noin reilu puolimiljoonaa, ja kaikenaikaa syntyy uusia. Enemmän siis jo kuin Helsingissä on asukkaita.

 Olemmeko muuhun Eurooppaan tai maailmanlaajuisesti jotenkin poikkeavia tässä suhteessa, onko tämä jokin erityinen kansallinen piirre, sitä ei kai kukaan tiedä, mutta tuon tiedon valossa vähintään joka kymmenes suomalainen ylläpitää blogia. Joskus muinoin (noin viisitoista vuotta sitten) kuulin kerrottavan, että joka kymmenes suomalainen kirjoittaa enemmän tai vähemmän vakavissaan: ammatikseen, puoliammattilaisena, harrastuksekseen tms. Sitä pidettiin miltei kansallisena erityispiirteenä.

Ehkä bloginpitoakin  pidetään eräänä päivä suomalais-kansallisena erityispiirteenä. Blogi on julkisuutta sekä julkisuudessa oloa, kirjoittaja tuo julkiseen tilaan sen minkä tuo. Ja käyttää juuri sen verran aikaansa kuin voi ja haluaa.  Joillekin bloginpito on ympärivuorokautista on-line oloa. Itse kuulun heihin joille tämä on enemmänkin sivupolku tai juonne kuin täyspäiväinen homma.

 Ja sitten on se lukijan ilo ja vastuu. Voi valita lukemansa, ja senkin miten lukemaansa lukee. Verkkomaailmassa on omat monttunsa, se synnyttää myös monenlaisia lieve- tai sivuilmiöitä, ja ne ovat usein samoja lieveilmiöitä joita nyt on muutenkin elämässä. Ihmiset loukkaavat ja loukkaantuvat, tulkitsevat kanssaihmisiään väärin ja vetävät vääriä johtopäätöksiä, ovat harhaanjohdettavissa ja hyvin rajallisia ymmärryskykynsä kanssa. Ja niin, toisia on vaivattomampaa käsittää kuin toisia.

Vuosi on hirveän lyhyt aika blogille. Katsoin tilastoja.

Yhteen vuoteen on mahtunut paljon kävijöitä, piipahtajia ja lukijoita.
Tässä koko vuosi kuukausittain:

Ja tässä viikottain (viikot 11-40):

Keskimäärin kävijöitä on päivässä 60-80 ja keskimääräinen aika jonka lukija on sivuilla oli yli 5,5 minuuttia. Se tarkoittaa, että moni lukija lukee muutakin kuin vain otsikon. Suosituimmat artikkelit listaus kiinnosti itseäni eniten. Tässä kymmenen kärjessä, kun otetaan pois sivut: Kirjoittaja ja 12-kuvaa.

TOP TEN
1. valeikkunoiden illuusiot  
2. riippumatto
3. aavistus  
4. kun putket jäätyvät papin perheessä
5. vedenkeittokehotus
6. iltatee  
7. ensimmäinen lause
8. lohikäärmeen kieli
9. tinapilli2  
10. sunnuntai klassikko

================

11. aistein avoimin
12. woodstock
13. ei hullumpi juttu
14. puutarhajuhlat
15. suuri hiljaisuus
16. valkoiset talot
17. kieli on kulkuneuvo
18. kylpyammeessa
19. yellow
20. alku, aika ja aine

Tuntuu mukavalta, että näiden kahdenkymmenen joukossa on runojani ja proosarunojani. Musiikkijuttuja on viisi, niistä yksi on irkkumusaa ja loput sunnuntaiklassikkoja. Kirjallisuusjutuista eniten on käyty lukemassa Kirsti Ellilän Pappia kyydissä ja Leena Krohin Valeikkunoiden illuusiot teoksista kirjoittamiani kirja-arvioita.

Iloisin ja kiitollisin sitä kuitenkin on mukavista kommentoijista sekä siitä suuresta joukosta hiljaisia lukijoita.

Olkaa hyvät kakkua ja kahvia ! 

Ensimmäinen juttuni tasan vuosi sitten kertoi kirjamessuista, jonne menen tänäänkin. Illansuussa palaan, ja ehkäpä kakkuakin on vielä jäljellä.

Ja vielä:  laitan grammariin soimaan sunnuntaiklassikkon Anu Kaipaisen muistolle. Se on elokuvasta ‘Kreivi’ vuodelta 1971, ohjaajana oli Peter von Bagh. Biisi jonka elinkaaresta tuli pidempi kuin ehkä aluksi kukaan osasi arvatakaan. Nuoruustango, säveltäjänä Kaj Chydenius ja sanoittajana Aune (Anu) Kaipainen. Muita sunnuntaiklassikoita löydät TÄÄLTÄ.

kotiinpaluu

Kun tulee reissusta kotiin sitä istuu ja kuuntelee hiljaa. Katselee ulos.

Olin jo jokin päivä sitten ajatellut, että liityn tähän. Mietiskelin, mihin tai mitä haluan kuvata kerran kuukaudessa. 

Olishan näitä. Lähi-ihmiset ovat poissuljettuja sen takia, että kaikki minkä laitan verkkoon olen antanut monelle miljardille ihmiselle ja mihin tahansa käyttöön. Sitä en halua tehdä. Toisen kasvot ovat hänen henkilökohtaista omaisuutta. Etenkin pienten lasten jotka eivät osaa sanoa tai valita. On aikuisia jotka eivät uhmapäissään ja typeryydessään sitä halua ymmärtää kuin itsensä kautta, oman vapautensa riistona, mutta pienten lasten valokuvien levittäminen verkossa on oikeasti hölmöä. Ne menevät kenen tahansa mihin tahansa käyttöön, ei siinä poliisille paljon voi soitella. On naiivia kuvitella, että ne mitään voivat tehdä estääkseen etteivät ne mene vääriin käsiin. Jos on antanut oman lapsensa tai lähilapsen kuvan julkiseen maailmanverkkoon, se on siellä.  Aivan minkälaisessa ja kenen tahansa käytössä. Sitä kannattaa ajatella, maapallo on aika suuri paikkakunta.

Tulin siis kotiin ja katselin ulos, jossa kolmen tunnin aikana tapahtui paljon. Tässä neljä kuvaa. Yhden kuvan valitsin sarjaan “12-kuvaa”, joilla on omat sivunsa. Löytyvät yläpalkista.

Ensin näytti tältä:

Tunnin päästä tältä:

Hetken päästä tältä:

Ja pilvetkin tältä:

buddhamieli meditoi keskellä pöytää

Pyöräilin aamulla töihin, sadevaatteet olivat tarakalla, alkoi sataa oikein rajusti vasta kun olin jo työmaalla. Kuuntelin radiota samalla siinä polkiessani, en taas tiedä millä kanavalla olin, mutta kaksi nuorta toimittajaa keskustelivat siitä mistä eivät voisi luopua. Kyse oli asioista, joista ovat jotenkin riippuvaisia. Voisivatko luopua esimerkiksi kännykästä, siis puhelimesta, sanoi poika ja tästä tiesin heti, että he ovat hyvin paljon nuorempia kuin minä.

Poikatoimittaja sanoi ettei millään voisi luopua puhelimestaan, hän oli ihan hiljan ostanut uuden kännykän ja siinä on ihan kaikkea. Ihan kaikkea, mitä hän tarvitsee. Voin mennä nettiin ja näen uutisvirran ihan milloin vain haluan ja missä vain, hän sanoi innostuneena ja kertoi mitä kaikkea muutakin sillä puhelimella voi tehdä. Jäin miettimään, että onko siinä todellakin kaikki mitä poikatoimittaja oikeasti tarvitsee?

Tyttötoimittaja sanoi, että puhelimestaan hän voisi luopua muttei oluesta, koska kun menee olutta juomaan näkee ystäviään. Niin minäkin tekisin, jos valinta pitäisi tehdä näiden kahden asian välillä. Mieluummin olut ja ystävät kuin omituinen vehje.

En ole tullut kovin hyvin toimeen näiden tämän ajan puhelimien kanssa. Osaa niistä en edes tunnista puhelimeksi, usein luulen niiden olevan joitakin muita esineitä, en osaa vastata niihin kun ne alkavat pitää ääntä tai täristä ja hyppiä pöydällä. Onneksi ei ole tarvinnut. Useimmat niistä eivät soi kuten puhelimen pitäisi vaan ne soittavat jotain iskelmää tai livertävät kuin linnut tai puhuvat lapsen äänellä. Oma puhelimeni soi nostalgiaäänellä, se on se puhelimen ääni, jonka ymmärrän tarkoittavan sitä että joku haluaa puhua kanssani. Poikatoimittaja ei kertonut toisen kanssa puhumisesta yhtään mitään, vaikka todennäköisesti sitäkin voi hänen puhelimella tehdä.

Ajattelin puhelimia vielä ajaessani kaatosateessa kotiin illansuussa. Kotona ripustin vaatteet kuivumaan ja kuuntelin sadetta, katselin vesipisaroita kuinka ne liukuivat ikkunaa pitkin, valo halkaisi pisarat kuin pienet läpikuultavat siemenet. Syksy tekee tulemistaan. Odotan niitä lehtivihreän alla olevia värejä, jotka pian tulevat taas esiin ja metsässä on sammaleen sekä sienien väkevänkostea tuoksu.

Tänään ei satanut ja luvassa on ilmeisesti vielä lämpimiä päiviä, nyt illalla taivas on täysin pilvetön, auringon viimeiset säteet ovat ripustaneet horisonttiin punakeltaoranssin nauhan. Se viipyy siinä kunnes valo putoaa kokonaan toiselle puolelle maapalloa. Kissa meditoi keskellä pöytää, hänet on täyttänyt buddhamieli, sen minkä ihminen vain suurella vaivalla ja silloinkin vain hetkittäin kykenee tavoittamaan. Buddhan on täytynyt oppia keskittymisensä kissoilta. Buddhamielen ihminen etsi paperikasoista sienipiirakan ohjetta, koska reilun viikon päästä hän tapaa kuutta  läheistä ystäväänsä ja matkustaa. Syksyllä huomaa miten kaikenlaisia asioita täytyy etsiä, moni asia on hukassa ja yrittää vain pitää mielessään ne oleelliset.

lomahöpötystä

Kävin iltapäivän pituisella yhdistetyllä pyörä- ja merimatkalla. Oli pakko päästä ulkoilemaan intensiivisen runoravitsemuksen jälkeen. Pakkasin pyöräkassiin kirjan, kivennäisvettä ja muistion sekä lahjaksi saamani unikonpunaisen ballpoint-kynän.

Pidän tästä punaisesta kynästä hirveän paljon. Se tuntuu hyvältä kädessä ja tekee kaunista melko tummaa, melkein mustansinistä jälkeä. Eräs ystäväni sanoi aikoinaan ensikäynnillään kotonani, että työpöytäsi on kuin pienen koululaisen, koska siinä oli niin paljon erilaisia kyniä. Niitä on yhä paljon, vaikka koti ja työpöytä onkin jo toinen. Kynät jäävät käsiini, ei-omatkin, aivan kuin etusormen ja peukalon välissä olisi liimaa, ne tarttuvat siihen aina kun olen paikassa, jossa on laitettava nimi alle tai kirjoitettava muistiin se mitä ympärillä puhutaan. Paitsi tietenkin kaupassa tai pankissa, joissa kynät on kiinni kaltaisteni varalta. Aikoinaan eräs työkaverini teippasi nimensä omiin kyniinsä. Ne eivät löytyneet koskaan kassistani työpäivän jälkeen.

Olen yrittänyt joskus päästä tästä tavasta eroon, huonoin tuloksin: keskityin vain kynän ja minun väliseen vetovoimaan ja en keskittynyt niihin asioihin, joihin minun olisi pitänyt. Tai sitten en vain voinut palauttaa enää kynää sen omistajalle, yleensä siksi että omistaja kerkesi lähteä siitä tilanteesta. En varasta niitä tietoisesti, enkä kutsu niitä mitenkään erityisesti luokseni, kaikenlaiset kynät vain joutuvat tai tulevat luokseni tai vain jäävät käteeni, aivan kuin niillä olisi oma tahto. Sitten on myös niitä orpoja, jotka vain unohdetaan, niitä on tullut vastaan monta kertaa, ihmiset ovat aika huolettomia sellaisten asioiden kuin kynien suhteen. Nämä orvot poimin tietoisemmin talteen.

Löysin pyöräretkellä hienon, ison luonnonkukkia täynnä olevan niityn. Siellä oli joukossa muun muassa erivärisiä unikkoja (niitä ne kaiketi olivat) ja muitakin sellaisia kukkia, etteivät ne ihan luonnon omin keinoin ole sinne tulleet.  Sinne on varmaan käyty viskaamassa keväällä kukkien siemeniä. Se oli kuin impressionistien maalauksesta. Katselin ja kävelin siellä sekä kuvailin.