kotiinpaluu

Kun tulee reissusta kotiin sitä istuu ja kuuntelee hiljaa. Katselee ulos.

Olin jo jokin päivä sitten ajatellut, että liityn tähän. Mietiskelin, mihin tai mitä haluan kuvata kerran kuukaudessa. 

Olishan näitä. Lähi-ihmiset ovat poissuljettuja sen takia, että kaikki minkä laitan verkkoon olen antanut monelle miljardille ihmiselle ja mihin tahansa käyttöön. Sitä en halua tehdä. Toisen kasvot ovat hänen henkilökohtaista omaisuutta. Etenkin pienten lasten jotka eivät osaa sanoa tai valita. On aikuisia jotka eivät uhmapäissään ja typeryydessään sitä halua ymmärtää kuin itsensä kautta, oman vapautensa riistona, mutta pienten lasten valokuvien levittäminen verkossa on oikeasti hölmöä. Ne menevät kenen tahansa mihin tahansa käyttöön, ei siinä poliisille paljon voi soitella. On naiivia kuvitella, että ne mitään voivat tehdä estääkseen etteivät ne mene vääriin käsiin. Jos on antanut oman lapsensa tai lähilapsen kuvan julkiseen maailmanverkkoon, se on siellä.  Aivan minkälaisessa ja kenen tahansa käytössä. Sitä kannattaa ajatella, maapallo on aika suuri paikkakunta.

Tulin siis kotiin ja katselin ulos, jossa kolmen tunnin aikana tapahtui paljon. Tässä neljä kuvaa. Yhden kuvan valitsin sarjaan “12-kuvaa”, joilla on omat sivunsa. Löytyvät yläpalkista.

Ensin näytti tältä:

Tunnin päästä tältä:

Hetken päästä tältä:

Ja pilvetkin tältä:

buddhamieli meditoi keskellä pöytää

Pyöräilin aamulla töihin, sadevaatteet olivat tarakalla, alkoi sataa oikein rajusti vasta kun olin jo työmaalla. Kuuntelin radiota samalla siinä polkiessani, en taas tiedä millä kanavalla olin, mutta kaksi nuorta toimittajaa keskustelivat siitä mistä eivät voisi luopua. Kyse oli asioista, joista ovat jotenkin riippuvaisia. Voisivatko luopua esimerkiksi kännykästä, siis puhelimesta, sanoi poika ja tästä tiesin heti, että he ovat hyvin paljon nuorempia kuin minä.

Poikatoimittaja sanoi ettei millään voisi luopua puhelimestaan, hän oli ihan hiljan ostanut uuden kännykän ja siinä on ihan kaikkea. Ihan kaikkea, mitä hän tarvitsee. Voin mennä nettiin ja näen uutisvirran ihan milloin vain haluan ja missä vain, hän sanoi innostuneena ja kertoi mitä kaikkea muutakin sillä puhelimella voi tehdä. Jäin miettimään, että onko siinä todellakin kaikki mitä poikatoimittaja oikeasti tarvitsee?

Tyttötoimittaja sanoi, että puhelimestaan hän voisi luopua muttei oluesta, koska kun menee olutta juomaan näkee ystäviään. Niin minäkin tekisin, jos valinta pitäisi tehdä näiden kahden asian välillä. Mieluummin olut ja ystävät kuin omituinen vehje.

En ole tullut kovin hyvin toimeen näiden tämän ajan puhelimien kanssa. Osaa niistä en edes tunnista puhelimeksi, usein luulen niiden olevan joitakin muita esineitä, en osaa vastata niihin kun ne alkavat pitää ääntä tai täristä ja hyppiä pöydällä. Onneksi ei ole tarvinnut. Useimmat niistä eivät soi kuten puhelimen pitäisi vaan ne soittavat jotain iskelmää tai livertävät kuin linnut tai puhuvat lapsen äänellä. Oma puhelimeni soi nostalgiaäänellä, se on se puhelimen ääni, jonka ymmärrän tarkoittavan sitä että joku haluaa puhua kanssani. Poikatoimittaja ei kertonut toisen kanssa puhumisesta yhtään mitään, vaikka todennäköisesti sitäkin voi hänen puhelimella tehdä.

Ajattelin puhelimia vielä ajaessani kaatosateessa kotiin illansuussa. Kotona ripustin vaatteet kuivumaan ja kuuntelin sadetta, katselin vesipisaroita kuinka ne liukuivat ikkunaa pitkin, valo halkaisi pisarat kuin pienet läpikuultavat siemenet. Syksy tekee tulemistaan. Odotan niitä lehtivihreän alla olevia värejä, jotka pian tulevat taas esiin ja metsässä on sammaleen sekä sienien väkevänkostea tuoksu.

Tänään ei satanut ja luvassa on ilmeisesti vielä lämpimiä päiviä, nyt illalla taivas on täysin pilvetön, auringon viimeiset säteet ovat ripustaneet horisonttiin punakeltaoranssin nauhan. Se viipyy siinä kunnes valo putoaa kokonaan toiselle puolelle maapalloa. Kissa meditoi keskellä pöytää, hänet on täyttänyt buddhamieli, sen minkä ihminen vain suurella vaivalla ja silloinkin vain hetkittäin kykenee tavoittamaan. Buddhan on täytynyt oppia keskittymisensä kissoilta. Buddhamielen ihminen etsi paperikasoista sienipiirakan ohjetta, koska reilun viikon päästä hän tapaa kuutta  läheistä ystäväänsä ja matkustaa. Syksyllä huomaa miten kaikenlaisia asioita täytyy etsiä, moni asia on hukassa ja yrittää vain pitää mielessään ne oleelliset.

kaatosadekävelyä

Kävin pitkällä kaatosadekävelyllä ja kuljin Ylämäkeä pitkin metsään, josta löysin muun muassa Kiitollisuuden polun ja Hilpeyden polun, muutaman muunkin. Metsässä olivat käyneet nämä taiteilijat. Katselin Korppoolaismäeltä laivoja, joita en muutoin ole käynyt katsomassa. Ovat ne aika komeita kyllä. Täällä on hienompia, parempia kuvia näsitä suurista purjelaivoista, joita on Aurajoki täynnä ja ihmisiä on hirveän paljon kaikkialla.

Sateessa käveleminen on hauskaa, kun on hyvät sadevarusteet niin ei kastu. Voi kuunnella hupun sisällä sateen musiikkia ja olla ajattelematta yhtään mitään. Sateen musiikki on monenmoista, välillä pientä ripinää ja välillä se kohisee kuin vanha radio, joka ei löydä yhdenkään radiokanavan taajuuksia. Eikä se haittaa ollenkaan. Kun tulee kotiin on hetken aika vähän kostea olo, mutta lämpö kuivaa posket nopeasti, kuin myös ne läpimärät tossut.

alkuja & loppuja

Kesälomaa varten kasasin kirjoja, joista osa on jo tullutkin luettua, ja muitakin on hypännyt sivusuunnasta kassiin. Niin onkin hyvä, luettavaksi tarkoitetut kirjat kun löytävät oikeat lukijansa – toisinaan sattuman sormen avulla. Oikeat lukijat? Voiko niin sanoa? No, miksipä ei voisi. Joidenkin kirjailijoiden, kirjoittajien sanottava kun asettuu lukijan sisämaailmaan sopivammin ja paremmin kuin toisen. Silloinkin kun kirja kertoo huorista, narkomaaneista, yksinhuoltajaäideistä ja elämän kolhimista ihmisistä niin suorasanaisesti, että kylmät väreet kulkevat ihoa pitkin. Susu Petalin Valkoisia taloja olen lukenut pieninä palasina, koska kertomukset ovat kuin kuuntelisi Tom Waitsia Kontulan ostarilla keskiolutkuppilassa ja katselisi sivusilmällä Jim Jarmuschin elokuvaa samalla kun seuraa mitä naapuripöydässä oikein tapahtuu.

Kauniit kesäpäivät ja kuultavat illat kuitenkin vievät mennessään sekä ulkona oleilu, siksi kirjoitan tästä romaanista myöhemmin vielä erikseen. Lukijana en kriitikkona.

Eräällä lapsuudenystävälläni oli intohimoinen suhde ötököihin ja matelijoihin. Hän repi perhosilta siivet ja katsoi kuinka erilaiset nilviäiset käyttäytyivät lasipurkissa. Hän suuttui kun päästin joitain mönkijäisiä kerran omille teilleen, ne vilistivät (ja onnellisesti, uskon) nopeasti pitkin pihanurmikkoa. Myöhemmin hän metsästi perhoshaavilla perhosia ja tainnutti ne purkkiin, seivästi alustalle kuin saaliin. Kriitikoksi tullakseen täytyy luultavasti oppia jo varhain tuollainen perhosten pökerryttäminen. Siksi minusta ei tule kriitiikkoa, vaikka kriittinen olenkin joissain asioissa.

Tapasin ystävää, joka tahkoaa pakollisen lukemistonsa kanssa opintojensa takia, ne lukemistot suoritetaan. Sitä lajia joutuu jokainen harjoittamaan, joskus. Vaan kukapa sitä sanoisi suorittavansa hengittämistä, kävelyä, lukemisesta puhumattakaan. Kirjat, lukeminen ja kirjoittaminenkin ovat hengittämistä.

Loman loppu ei vielä häämötä, se jatkuu tasaisena hengityksenä ja taltioi hyviä asioita talveksi. Monta purkillista on jo säilötty. Voi tehdä juuri niitä asioita ja siinä järjestyksessä kuin tuntuu hyvältä, nukkua päivällä jos haluaa ja valvoa kesäyössä. On tullutkin päivisin nukuttua, mikä on aika ylellistä. Aamujaan voi venyttää juuri niin pitkään kuin haluaa, istua kahvia juoden ja hätkähtäen huomata, että kaskas, onkin jo iltapäivä.

Ajatuksetkin virtailevat sinne tänne kuin kirkas vesi ja silkka oleminen riittää useiksi vuorokauden tunneiksi. Istuin yhtenä iltana pitkään, Japanilaisessa puutarhassa. Niinkin voi päiväänsä viettää. Kiviä katsellen.

Kirjoitin siellä lehtiöön johon olin piirrellyt: “Kaikki loput kantavat sisällään alkuja, uusia ituja, jotka taas pitävät sisällään myöhemmin saapuvia loppuja sekä uusia alkuja.”

kullankeltaista

Turun uudessa pääkirjastossa on sellainen tapa, johon en ole törmännyt missään muualla. Kirjastokortilla pääsee vessaan. Kortittomat saavat tunnustaa hätänsä tiskin edessä, sisääntuloaulan keskellä, ja joutuvat pyytämään kaikkien kuullen lupaa päästä vessaan. Eräs tapa julkisesti häpäistä sekin, nöyryyttää hädässä olevaa ihmistä.

Suomalaiset juovat paljon viinaa, se tiedetään ja siitä ollaan aina kovin huolissaan. Mutta kuinka on näiden muiden riippuvuuksien kanssa? Nauroin kun kuuntelin kirjariippuvuusjutun Kuortin blogista. Huumoria tarvittiinkin ensiavuksi, koska olin juuri tuhonnut sekunnin sadasosassa liki parisataa valokuvaa, vahingossa. Katosivat ajasta ikuisuuteen. Tässä tapauksessa ikuisuuteen menivät sellaiset kuvat, joita säilytän kuin onnen amuletteja kamerassani. Kuvia ihmisistä ja paikoista ja hetkistä, jotka ovat erityisiä.

Ikuisuudessa on kaikkea tärkeätä. Se mikä on mennyt tai tullut ikuiseksi, se elää aina. Miten pääsisin sinne nyt? Haluaisin ne kuvat niin kovasti takaisin, vaikka tiedän, etteivät ne katoa, te Tärkeät ja Erityiset minnekään. Haluaisin vaan ne kuvat.

Itketti ja raivostutti nämä digitaaliajan teknologiakeksinnöt niin paljon, että polkiessani pyörällä kotiin mielessäni pyörivät kaikki kusipäiset keksinnöt. Ajaessani pitkin jokirantaa kuulin kuitenkin kännykkäni radiosta, että kusi pitäisi ottaa talteen. Että se on oikein hyvä lannoite ja pitäisi saada luonnonkiertoon takaisin. Senkin kuulin, että Västanfjärdissä ovat laittaneet kusensa talteen ja kierrättävät sen. Keltaisen kultansa. Se ei nouse kusi siten päähän vaan lannoittaa maan, ja sehän on pelkästään hyvä asia. Tässä maailmassa.

Kotiin tultuani eteisen lattialla odotti kirje, jonka sisällä oli tuplaceedee, josta tulin hyvin onnelliseksi. Kuten siitäkin, että saa ystäviltään paketteja. Kiitos L&K !

P.S Nonoon voit käydä viskaamassa kesädekkarivinkkisi.