lähimmäisiä

Muutamia lähimmäisiä; kiireisenoloinen noin nelikymppinen mies jolla oli pehmeänahkainen kermanvärinen salkku (0 euroa), perusturkulainen keski-ikäinen nainen iloisine silmineen joka kaivoi jo parisataa metriä ennen lipasta rahan taskustaan (useita isojakin kolikoita), monta ujonoloista hiljaista miestä (useita erikokoisia kolikoita), ylimielisesti ympäristöään tarkkaileva aneemisesti pukeutunut, tod. näk. joku pikkuvirkamies (0 euroa), vanhahko mies joka valitteli pahoillaan ettei ole kolikkoja taskussa (0 euroa), yksinkulkeva keski-ikäinen nainen joka heti sanoi että: kyllä-mulla-on-taskun-pohjalla (useita kolikoita), kännykkään puhuva lukiolainen (0 euroa), ryhmä hyvin meikattuja naisia korkeissa koroissa (0 euroa), kaksi kolmi-nelikymppistä äitiä neljän alle nelivuotiaan kanssa (useita kolikoita ja paljon hymyä), muutama maahanmuuttajanuori (useita kolikoita), nuori mies mahd. ensi treffeillään viehättävänoloisen nuoren naisen kanssa (seteli) … ja moniamonia muita.
Kun on kerjuulla näkee monta asiaa ja oppii monenlaista. Näkee.

Eräs nainen seisoi pitkään vierelläni ja kertoi elämästään. Katselimme yhdessä kuinka Turun kaupunginhallituksen puheenjohtaja Aleksi Randell kiipesi Wiklundin seinää pitkin alas.

- Onk ne tullu iha hulluiks?, hän kysyi.
Naurahdin sekä pitelin kohmettuvissa kourissani rahalipasta. Sormia tykytti, koska ne olivat ihan jäässä. Aina välillä toista kättä oli lämmitettävä taskussa kun ei ollut hanskoja.
– On ne, vastasin.
Nauroimme. Mietin milloinkahan tämä läheinen on päässyt edes pesulle, ja onko hänellä edes omaa kotia.

Oli kylmä. Satoi kylmänjäistä vettä.

Kuule, hän sanoi vähän soperrellen, oon juonu ihan tarpeeksi ihankuule riittävästi taidan lopettaa juomisen ihankuule kokonaan. Sitten hän tyhjensi molemmat taskunsa, kaiken sen mitä hänellä oli, ja pudotti kolikot keräyspurkkiin.

kotiinpaluu

Kun tulee reissusta kotiin sitä istuu ja kuuntelee hiljaa. Katselee ulos.

Olin jo jokin päivä sitten ajatellut, että liityn tähän. Mietiskelin, mihin tai mitä haluan kuvata kerran kuukaudessa. 

Olishan näitä. Lähi-ihmiset ovat poissuljettuja sen takia, että kaikki minkä laitan verkkoon olen antanut monelle miljardille ihmiselle ja mihin tahansa käyttöön. Sitä en halua tehdä. Toisen kasvot ovat hänen henkilökohtaista omaisuutta. Etenkin pienten lasten jotka eivät osaa sanoa tai valita. On aikuisia jotka eivät uhmapäissään ja typeryydessään sitä halua ymmärtää kuin itsensä kautta, oman vapautensa riistona, mutta pienten lasten valokuvien levittäminen verkossa on oikeasti hölmöä. Ne menevät kenen tahansa mihin tahansa käyttöön, ei siinä poliisille paljon voi soitella. On naiivia kuvitella, että ne mitään voivat tehdä estääkseen etteivät ne mene vääriin käsiin. Jos on antanut oman lapsensa tai lähilapsen kuvan julkiseen maailmanverkkoon, se on siellä.  Aivan minkälaisessa ja kenen tahansa käytössä. Sitä kannattaa ajatella, maapallo on aika suuri paikkakunta.

Tulin siis kotiin ja katselin ulos, jossa kolmen tunnin aikana tapahtui paljon. Tässä neljä kuvaa. Yhden kuvan valitsin sarjaan “12-kuvaa”, joilla on omat sivunsa. Löytyvät yläpalkista.

Ensin näytti tältä:

Tunnin päästä tältä:

Hetken päästä tältä:

Ja pilvetkin tältä:

buddhamieli meditoi keskellä pöytää

Pyöräilin aamulla töihin, sadevaatteet olivat tarakalla, alkoi sataa oikein rajusti vasta kun olin jo työmaalla. Kuuntelin radiota samalla siinä polkiessani, en taas tiedä millä kanavalla olin, mutta kaksi nuorta toimittajaa keskustelivat siitä mistä eivät voisi luopua. Kyse oli asioista, joista ovat jotenkin riippuvaisia. Voisivatko luopua esimerkiksi kännykästä, siis puhelimesta, sanoi poika ja tästä tiesin heti, että he ovat hyvin paljon nuorempia kuin minä.

Poikatoimittaja sanoi ettei millään voisi luopua puhelimestaan, hän oli ihan hiljan ostanut uuden kännykän ja siinä on ihan kaikkea. Ihan kaikkea, mitä hän tarvitsee. Voin mennä nettiin ja näen uutisvirran ihan milloin vain haluan ja missä vain, hän sanoi innostuneena ja kertoi mitä kaikkea muutakin sillä puhelimella voi tehdä. Jäin miettimään, että onko siinä todellakin kaikki mitä poikatoimittaja oikeasti tarvitsee?

Tyttötoimittaja sanoi, että puhelimestaan hän voisi luopua muttei oluesta, koska kun menee olutta juomaan näkee ystäviään. Niin minäkin tekisin, jos valinta pitäisi tehdä näiden kahden asian välillä. Mieluummin olut ja ystävät kuin omituinen vehje.

En ole tullut kovin hyvin toimeen näiden tämän ajan puhelimien kanssa. Osaa niistä en edes tunnista puhelimeksi, usein luulen niiden olevan joitakin muita esineitä, en osaa vastata niihin kun ne alkavat pitää ääntä tai täristä ja hyppiä pöydällä. Onneksi ei ole tarvinnut. Useimmat niistä eivät soi kuten puhelimen pitäisi vaan ne soittavat jotain iskelmää tai livertävät kuin linnut tai puhuvat lapsen äänellä. Oma puhelimeni soi nostalgiaäänellä, se on se puhelimen ääni, jonka ymmärrän tarkoittavan sitä että joku haluaa puhua kanssani. Poikatoimittaja ei kertonut toisen kanssa puhumisesta yhtään mitään, vaikka todennäköisesti sitäkin voi hänen puhelimella tehdä.

Ajattelin puhelimia vielä ajaessani kaatosateessa kotiin illansuussa. Kotona ripustin vaatteet kuivumaan ja kuuntelin sadetta, katselin vesipisaroita kuinka ne liukuivat ikkunaa pitkin, valo halkaisi pisarat kuin pienet läpikuultavat siemenet. Syksy tekee tulemistaan. Odotan niitä lehtivihreän alla olevia värejä, jotka pian tulevat taas esiin ja metsässä on sammaleen sekä sienien väkevänkostea tuoksu.

Tänään ei satanut ja luvassa on ilmeisesti vielä lämpimiä päiviä, nyt illalla taivas on täysin pilvetön, auringon viimeiset säteet ovat ripustaneet horisonttiin punakeltaoranssin nauhan. Se viipyy siinä kunnes valo putoaa kokonaan toiselle puolelle maapalloa. Kissa meditoi keskellä pöytää, hänet on täyttänyt buddhamieli, sen minkä ihminen vain suurella vaivalla ja silloinkin vain hetkittäin kykenee tavoittamaan. Buddhan on täytynyt oppia keskittymisensä kissoilta. Buddhamielen ihminen etsi paperikasoista sienipiirakan ohjetta, koska reilun viikon päästä hän tapaa kuutta  läheistä ystäväänsä ja matkustaa. Syksyllä huomaa miten kaikenlaisia asioita täytyy etsiä, moni asia on hukassa ja yrittää vain pitää mielessään ne oleelliset.

vesijuoksu

 Ensimmäinen työviikko kannattaa aloittaa puolikkaalla annoksella ettei vaan käynnisty liian rajusti kuuden viikon jälkeen. Aluksi vain  puolikas viikko ja vasta toisella viikolla täysi annos: viisi päivää. Tosiasiassa olin niin täynnä energiaa, että olisin kyllä jaksanut kokonaisenkin, mutta elämänrytmini on muuttunut aivan toiseksi.

Kesä vaikuttaa jatkuvan, loman loppumisista huolimatta.

Aurinko on kyllä nyt erehtynyt, vai onko kesä siirtynyt kuukaudella eteenpäin ? Työkamu tiesi syyn: ” Se muuttui silloin kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin”. Ja näin sen täytyy olla. Ilmankos ilman muutoksista niin paljon puhutaankin.

Olin tänään Samppalinnan maauimalassa juoksemassa. Ihmiset ovat tavattoman kauniita kun he ovat vähissä vaatteissa, melkein alasti. Suomen Kuvotuslehdessä Helena Sinervo on sanonut jotta kauneuden aika kirjallisuudessa on ohi. Taiteessakin. Oi voi, elämä kun ei hävitä kauneudentajua tai todellisuuden kosketuspintaa, vaikka liian suurta taiteenpullaa syöneet sanoisivat mitä tahansa. Kun syö liikaa pelkkiä rusinoita tulee sokeaksi, sanoo vanha kansa ja oli oikeassa.

Olen nähnyt useita kuolleita. Ensimmäisen kuolleen näin Sarin ja Ellun kanssa oppikoulun neljäsluokkalaisina kun löysimme koulun vieressä olevasta metsästä kuolleen naisen. Hän hymyili. Sitten tulivat poliisit ja opettajat ja koulukuraattorikin. Kyselivät ihan käsittämättömiä. Muistan yhä tämän nimettömän naisen kauniit ja kuulaat kasvot. Ihmettelin silloin lapsena vain sitä, että mitenkä se voi olla noin, että ihmisen kasvot voivatkin olla noin valkeankeltaiset.

Olen nähnyt useita vastasyntyneitä. Erään rippijuhliin olen piakkoin menossa. Tavatessamme ensikerran hän oli kätilöopiston läpinäkyvässa muovikärryssä, pienen vaaleanpunaisen peiton alla, ja hänen liki olemattomassa ranteessaan oli muovinauha, siinä oli koodeja kuin hän olisi ollut jokin esine liukuhihnalla. Itketti, sekin. Hei, sanoin, ja kerroin kuka olen. Hän kääntyi ja avasi silmänsä. En ollut nähnyt niin ihmeellisiä silmiä koskaan aiemmin. Sitten huokasi hän niin syvään, etten ollut uskoa korviani, käänsi kylkeään ja sulki taas silmänsä.

Ihminen on syntyessään ja kuollessaan kaunis, täysin rypytön, vaan kyllä hän on eläessäänkin kaunis. Heti tietenkin joku sanoo, että voivoivoi sinä et halua nähdä kuinka rumia ja pahoja ajatuksia heidän päässään on ja kuinka hirveitä tekoja jotkut tekevät. Olet paha itsekin. Kyllä minä sen tiedän. Jokainen tietää nämä asiat. Aika varhain jo. Mutta jokaisessa on myös kyky kauneuden kokemiseen. Mihin muka tuo kykyisyys olisi hävinnyt?

Maauimalassa ajattelin tänään, katsellessani kauniita ihmisiä vihreällä nurmikolla, että mitä tapahtuisi jos näkisimme toisemme aina näin kauniina, vesiolentoina. Tai onnellisina altaan ulkopuolella; väkevän vihreän nurmikon tuoksussa miltei alastomana, katse taivasta kohden, sormet levollisena ruohoa silittäen ja silloin kun lämpö tavoittaa ihon, silloin kun taivas on ihan yhtä kirkas ihan kaikille. Mitä tapahtuisi silloin? Emme kai selviäsi niin kauniista maailmasta.

sporalla stadikalle ja kummitusjuttu

Siitä taitaa olla vuosikymmen tai kaksi kun olen viimeks käynyt stadikalla zimmaamassa. Stadikka oli aivan samanlainen kuin ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut. Mennääks sporalla vai kävellen, kysyy A, joka samalla houkutteli mut avustajaksi lyhytleffaan. Ennen siis tota menoa stadikalle oltiin  “henkilöitä”  lyhytleffassa. Se, ja muutama muukin esitetään Kettupäivillä marraskuussa. Käykää tziigamassa, mä ainakin meen nyt ku ekaa kertaa elämässä näkee oman naamansa valkokankaalla, onneks se on lyhytleffa.

Sporalla, vastaan, ja me mennään sporalla stadikalle zimmaan. Stadikalla on paljon jengiä ja aurinko paistaa. Sitten mennään skruudaan tänne, jossa safka on aina ihan älyttömän hyvää ja jutellaan paljon.  Kannattaa käydä tuolla syömässä, ainakin kerran kesässä. Se on kartanossa, jossa muuten kummittelee.

Käytiin tänään sitten A:n kanssa yhdessä  kirkossa. Sielläkin oli kummitus tai aave – kuten kuvasta näkyy. Lomalla tapahtuu siis kaikenlaista ihmeellistä.