petikirja

Työ vie kuin virta, sillä virtaustahan se on parhaimmillaan, ja kun se on pahimmillaan se saattaa olla kuin kuumien kekäleiden päällä juoksemista. Viime aikoina se on ollut tuota ensin mainittua. Iltaisin on ottanut jotain pientä luettavaa petikaveriksi, ennen nukahtamista, ennen unimatkaa. Ja sopii mainiosti ”pieni” kirja, sellainen josta voi lukea yhden luvun ja seuraavana iltana taas toisen. Luettuaan voi sulkea silmänsä ja antaa virran viedä.

Aikoinaan kirjoitin yhdestä “pienestä” kirjasta jonka lukeminen tuotti paljon iloa. Nyt petikirjana on ollut Claes Anderssonin Jokainen sydämeni lyönti (wsoy 2009). Ihan Anderssonin oloinen mies kertoo erään Andersonin elämästä. Kirjan jokainen luku on oma maailmansa, ja sopii siksi hyvin yksi-luku-kerrallaan iltakirjaksi. Kirjan seurassa saa siis myös olla ja viihtyä.

Andersson on minulle ensisijaisesti runoilija, kirjailija ja vasemmistopoliitikko. Olen lukenut hänen runojaan ja pari romaania sekä muita teoksia. Pidän hänen tavastaan havainnoida asioita, elämän ilmiöitä ja sanallistaa sitä.

Andersson on edellä mainitun lisäksi: suomenruotsalainen, psykiatri, muusikko, isä, isoisä sekä monien ystävä ja kumppani. Ja kaksonen. Ajattelen joistain elämänkatsomukseen, ihmiskuvaan liittyvistä asioista samankaltaisesti, ja sellaistahan on erinomaisen mukavaa lukea kirjan sivuille painettuna. Tajuaa ettei ole ajatuksineen ollenkaan niin yksin kuin joskus harhaisesti kuvittelee olevansa.  Sitäkin kokemusta varten kirjat ovat.

Lukiessa tuntui kuin Andersson olisi poiminut omasta elämästään 38 (kirjan luvut) lankaa jotka liittyvät toisiinsa kuin kankaan sidos, jossa loimi ja kude lopulta muodostavat kokonaisuuden. Sellaisen kokonaisuuden mikä antaa lukijallekin kokemuksen siitä, että epäonnistuminen, pelkääminen, rakastuminen, pettyminen, eksyminen, vihaaminen, selkään puukottajien kohtaaminen, kamppailu, hirveä epätoivo, tuska, ilo ja suru – niiden kokemusten kanssa voi elää. Ja oppii itsensä tuntemaan. Kunhan pitää mielessä ne asiat ja ihmiset, joiden varassa on oma elämä. Ja että siitä kaikesta syntyy onni, sekä sen myöntämisestä että olemme riippuvaisia toisistamme, monintavoin – globaalistikin.

Joitain asioita ja elämänkysymyksiä katselen eri kulmasta käsin, siksikin että olen tullut tähän maailmaan miltei kaksi vuosikymmentä myöhemmin kuin Andersson. Ja siksikin että olen ihan eri ihminen ja elän eri kohtaloa. Hän on syntynyt samalla vuosikymmenellä kuin vanhempani. On kuitenkin jotain joka on yhteistä kaikkina aikoina kaikille ihmisille: olemme raadollisia ja vajavaisia sekä samaan aikaan rakastavia. Joudumme ja saamme elää toistemme kanssa, vaikka se tuottaisi ahdistusta ja tuskaakin.

Anderssonin sydämen lyönnit on enemmän kuin pelkää elämänkerta tai elämän kertomus. Lukija kutsutaan mukaan, katsomaan myös omaa elämäänsä. Tunne itsesi. Ja elämäsi, se on tärkeätä, juuri se.

Mutta entä jos tätä kaikkea ja heitä ei olisi ollut? Ja enkö itse ollut osallinen, mukana kaikessa? Enkö muka ollut osasyyllinen? Olisinko edes osannut iloita kaikesta muusta, positiivisesta, lämpimästä ja rakastavasta, jollei pahaa ja negatiivista olisi ollut? (Claes Andersson; Jokainen sydämeni lyönti , wsoy 2009, suom. Liisa Ryömä)

miehet kirjahyllyssäni

Susu Petal kävi käsiksi miehiin kirjahyllyssään ja katsahdin minäkin hyllyssäni lojuviin ja toisiinsa nojaileviin miehiin. Onhan niitä siellä, runoilijoita kyllä enimmäkseen. Proosan puolelta poimin läheisimmät, ja pyyhkäisin samalla joidenkin kyljistä pölyt, ovat olleet siellä kovin pitkään omissa oloissaan. Valitsin vain muutaman, täytyyhän sitä jokunen salarakaskin pitää.

Varhaisessa teini-iässä huiman lukukokemuksen ja elämyksen minulle antoi Herman Hesse romaanillaan Narkissos ja Kultasuu. Hän on se ensimmäinen, aina. Muistan ajatelleeni kirjaa lukiessani, että kuinka kukaan voi kertakaikkiaan kirjoittaa näin ihmeellisesti. Tuon jälkeen luin muitakin hänen teoksiaan. Seuraava taisi olla Arosusi, se oli miltei sellainen kulttikirja nuorille ihmisille 1970-luvun loppupuolella. Ja sitä seurasi sitten myöhemmin Demian, Siddhartha ja Lasihelmipeli (viimeksi mainittu jäi useamman kerran kesken ihan alkuun, mutta ensin mainituista vaikutuin kovasti).

 

 

 

  

Lukioikäisenä tutustuin Fjodor Dostojevskiin ja hänen romaaninsa Idiootti on edelleenkin hänen teoksistaan tärkein. Olin niin vaikuttunut tästä romaanista, että ajattelin etten enää tulisi koskaan lukemaan mitään yhtä vaikuttavaa. Etten enää kykene lukemaan mitään muuta tai nauttimaan lukemisesta siten kuin tuota kirjaa ensikerran lukiessani. Erehdyin, mutta teos on itselleni yhä tärkeä. Olen ihan pian menossa katsomaan Kaisa Korhosen tästä romaanista ohjaamaa näytelmää Espoon teatteriin.

 

 

 

 

 

Lassi Sinkkosen Solveigin laulu on tavattoman hieno suomalaisuuden kuvaus, sen luettuani ja nähtyänikin (tuli tv-sarjana) luin Sinkkoselta muistaakseni ainakin Sirkkelisirkuksen sekä hänen runojaan. Hän on siis myös runoilija, kuten Hessekin. Tosin Hessen ei tainnut runojaan niin paljon julkaista kuin Sinkkonen.

 

 

 

 

Michel Tournierin tuotannosta olen lukenut vain joitain, mutta on hyvin todennäköistä että hänen teoksensa tulevat aikaa myöten luetuksi kaikki. Eniten pidän tällä hetkellä vielä teoksesta Meteorit, mikään ei ole vielä oikein ohittanut sitä. Eniten Tournierin kirjoissa rakastan hänen valtavaa fantasiamaailmaansa ja niitä myyttisiä tarinoita, joita hän lukijalle kertoo. Tournier on kirjoittanut myös satukirjoja, kuten Pierre ja yön salaisuudet.

 

 

 

 

 

Timothy Findleyn kirjoista pidän paljon, hänen huumoristaan ja hänen lämpimästä ihmiskuvastaan. Kaikkia teoksia en ole häneltäkään lukenut, mutta Suuri tulva ja Ikuisen hämärän vaeltaja veivät tyystin mukanaan, tunsin hurjaa lukemisen iloa ja intohimoa niitä lukiessani.

 

 

 

 

 
Tässä siis muutama mies hyllystäni, osa heistä on myös runoilijoita. Ennenkaikkea heillä kaikilla on suuri humanistinen ote ja kyky ymmärtää ihmistä, sielun syvimpiä sopukoita myöden. Useimpien naiskuvat ovat moni-ilmeisiä ja suorastaan lämpimän humoristisia (Findley).

if you are a the big tree

”Tunnin päästä Dopplerkin on paremmin mukana kuvioissa. Hän on syönyt siinä kahdeksasta kymmeneen vohvelia ja tuntee mielialansa kohoavan. Hän ei huomannut, että Maj-Britt ripautti taikinaan reilun annoksen laitonta ainettaan ja sekoitti huolellisesti, mutta hän tuntee että jotain tapahtumassa.

Hän nauraa ja hän itkee.

Hän avautuu niin kuin hän ei ole avautunut kenellekään sitten teinivuosien. Hän puhuu siitä kuinka fiksu hän on ollut, ja siitä kuinka vähän fiksu hän on päättänyt olla jatkossa. Sittenhän meitä on kaksi, sanoo Maj-Britt…[…]

Kuuntele tätä, Maj-Britt sanoo vanhan Bob Marley –hitin kertosäkeen lähestyessä. Ja Doppler kuuntelee. If you are a big tree, laulussa lauletaan, we are a small axe, ready to cut you down, to cut you down. […] Kun kappale on päättynyt, Maj-Britt linkuttaa stereoiden luo ja pane sen soimaan uudestaan. Ja Doppler antautuu musiikin vietäväksi He laulavat ja elehtivät yhdessä. Ensimmäisen kertosäkeen aikana he osoittavat toisiaan kohdassa ”you”, mutta myöhemmin he seisovat vierekkäin ja osoittavat kolmatta osapuolta. Niitä sikoja, joilla on muka kaikki reilassa. Maj-Britt ja Doppler vastaan muu maailma.

Jos luulet olevasi niin saamarin kova jätkä, että voit määräillä muita ihmisiä tai luontoa, niin Maj-Britt ja Doppler tulevat hakkaamaan sinut matalaksi. Hakkaamaan sinut matalaksi.”

(Erlend Loe: Volvon kuorma-autot, ss.58-59/Johnny Kniga 2006)

 Bob Marley: Small Axe

hauska kirja

Vietän pyhäpäivää samalla kun useimmat muut kaupunkilaiset viettävät tavallista maanantaipäivää. Käyn kävelyllä, torilta tultuani istun jokirannassa. Se on tämän kaupungin elävin keskus, sydän. Joki. Laskimoa pitkin sydämen vasempaan  eteiseen. Istun ystäväni kanssa kahvilla vanhojen lehmusten alla. Visioimme vanhuuttamme. Tuota ajanjaksoa varten kannattaa pitää tiirikat ja viilat tallessa, sillä niitä saattaa tarvita lukkojen murtamiseen tai kaltereiden katkomiseen.

Sammakon (kirjakauppa turussa) luona on valtavasti kirjoja 2-5-10-15 euroa kappale, ostan yhden. Kirjan, joka kertoo Maj-Britistä, yli yhdeksänkymmentävuotiaasta hashista polttavasta naisesta, jota kuvataan romaanin alussa näin:

- Häneltä on evätty eliniäksi oikeus undulaattien omistamiseen. Asiasta on päätetty oikeudessa säälimättömän yksimielisesti. (s.7)
- Hän on raivoissaan Jumalalle. Mutta ei kuitenkaan torju tätä täysin. Hän pitää ovea aavistuksen verran raollaan. Hänellä ei ole ketään muutakaan, kenen kanssa puhua (s.10)
- Kunnan ihmiset eivät tiedä miten heidän pitäisi suhtautua häneen. […] Maj-Britt ei anna koskaan periksi. Hän soittelee ja hän käy tapaamassa ihmisiä ja hän istuu odottamassa, vaikka hänelle olisi ilmoitettu, ettei ihminen jota hän on tullut tapaamaan ole paikalla. Hän ei pelkää ketään. Hän on oivaltanut, että hänellä on oikeuksia, ja hänestä on siten tullut byrokraattien painajainen (s.15)
- Viimeksi muutamia kuukausia sitten hän osallistui kahdeksan viikon mittaiselle web-kurssille, ja sen suoritettuaan hän onnistui korkeasta iästä huolimatta saamaan taloudellista avustusta tietokoneen hankkimiseen (s.16)
- Ne sanoma- ja aikakausilehdet, joita hän ei itse tilaa, hän käy lukemassa kirjastossa. Ja toisinaan hän vie lukemansa mukanaan kotiin. Näpistää, toisin sanoen. Ja vieläpä niin usein, että hän on joutunut rakentamaan lehtihyllyn olohuoneeseensa (s.20)

Kirja kertoo myös von Borringista, Maj-Britin lapsuudenaikaisesta ystävästä joka nukkuu aina ulkona, koska on vannoutunut partiolainen ja on tavannut vuonna 1935 Baden-Powellin. Kaksikymmentäkolmevuotias von Borring tervehti Baden-Powellia partioleirillä. Ja päätti nukkua lopunelämänsä ulkona. Von Borring ja Maj-Britt asuvat Värmlannin metsissä ja vihaavat toisiaan. Tähän maailmaan tulee sattuman johdatuksesta Andreas Doppler Norjasta, ja mukanaan hänellä on vuoden vanha hirvi, Bongo. Sekä oma poika Gregus.

Aivan hervottoman hauska ja viihdyttävä sekä viisas romaani, kaksikolmannesta on onneksi vielä jäljellä. Olen nauranut kuollakseni kirjan absurdille huumorille. Hyvä kirja, joka nappaa heti matkaansa, ei siis tarvitse kahlata useita kymmeniä sivuja ennen kuin ”romaani aukeaa lukijalle”. Viisaus on Loen yksinkertaisen selkeissä lauseissa, romaanin aivan merkillisessä rakenteessa sekä fiktiossa joka on absurdia, ja totta.

Erlend Loe: Volvon kuorma-autot (Johnny Kniga 2006, suom. Outi Menna)

suistuneita enkeleitä ja hirviöitä

Tänään YLE ykkösellä on keskustelu kirjasta, jonka ostin kolmellakymmennellä markalla joskus kahdeksankymmentäluvun loppupuolella silloisesta kantadivaristani. Olen lukenut sen ainakin kolme kertaa. Se on merkillisellä tavalla vaikuttava romaani rakkaudesta ja taiteen olemuksesta. Kirja on Per Olov Enquistin teos Suistunut enkeli (suom. Liisa Ryömä, Tammi 1986). Ostin kirjan muistaakseni kansikuvan perusteella, joskus nimittäin olen ottanut ja otan luettavaksi kirjan puhuttelevan kansikuvan perusteella. Kannen on tehnyt Harri Manner.

Kirjassa on limittäin kolme kertomusta: avioparista samassa ruumiissa, siis miehestä, jonka päästä kohoaa naisen pää, vanhemmista joiden lapsi murhataan, ja siitä mitä onnettomuus heissä herättää sekä Brechtin vaimosta, joka vasta miehen kuoltua kokee saaneensa tämän omakseen. Neljäs kertomus on tavallaan kertoja-kirjailija, joka kertoo miten nämä kolme kertomusta, tapahtumaa ja juuri nämä ihmiset liittyvät hänen elämäänsä. Hullua, mutta kun nyt luin kirjan, luin sen ihan uudella lailla enkä vain siksi, että olen toinen vaan siksi, että tällä kirjalla on minulle aivan erityiset merkityksensä. “En tule koskaan valmiiksi tämän kirjan kanssa”, sanoo Märta Tikkanen Ylen sivuilla. Kokemukseni eivät tietenkään ole samoja kuin illan keskustelijoilla Märta Tikkasella, Eva Dahlgrenilla ja Jörn Donnerilla, mutta minua kiinnostaa tavattomasti, mitä he ajattelevat tästä kirjasta, ja ehkä heidän lukukokemuksensa ristivalottavat omaanikin. Tuntuu sitäpaitsi aika käsittämättömältä, että juuri nämä kolme ihmistä keskustelevat keskenään, tästä kirjasta.

Keskustelu kuuluu sarjaan Kymmenen kirjaa rakkaudesta, joka tulee torstaisin klo 21.05 ja uusinnat perjantaina 14.30 sekä sunnuntaina klo 14.