mies, marilyn ja hiuspinni

On kirjoja jotka luettuaan voi sanoa: tätä oli ilo lukea. Ja se tapahtuu silloin kun saa luettavakseen kirjan joka antaa tuon maailman syntyä lukijan ja kirjan välille. Olen sen tainnut ennekin sanoa, että tuo ilo syntyy sen yhteisen tilan syntymisestä, ja siinä olemisessa. Aivan kuin hyvissä ihmisten välisissä suhteissa, maailmoissa joita onneksi on.

Tunsin tätä lukemisen iloa, elämisen ja olemassaolon iloa, lukiessani Juha Siron teosta Marilynin hiuspinni. Tämän kirjan kanssa meni kauemmin kuin alkuun olin ajatellut, koska elämä ei ole kulkenut ihan mutkattomasti – vaan pitääkö asioiden sujua aina niin kuin on ajatellut tai toivonut? Elämä kun järjestää meille kaikenlaista. Eikä sitä voi hallita kuin pieneltä osin, toisinaan vain kauppalapun verran, eikä senkään vertaa jos sen hukkaa eikä enää muista mitä varten siellä Siwan hyllyjen välissä oikein seisoo.

On hyvä tietää, että terveistä aikuisista yli kahdeksankymmentä prosenttia unohtelee ihmisten nimiä. Yli puolet kadottaa joskus esineiden nimet ja unohtaa puhelinnumerot. Ja toiselle kerrottu asia saattaa unohtua neljälläkymmenelläyhdeksällä prosentilla.

Miehen mielestä se oli erityisen ilahduttavaa.
Suorastaan riemastuttavaa !
Tarkka tieto ja hieno prosenttiluku ! Hilkkua vaille puolet ihmisistä ei muista, mitä on toisilleen puhunut. Miten ihmeessä arjen rutiineista selvitään. Miten koko elämä ja kanssakäyminen voi olla sykertymättä toivottomaan umpisolmuun? On lohdullista ajatella, että neljällekymmennelleyhdeksälle prosentille käy juuri niin.

Juha Siro: Marilynin hiuspinni, s. 166

Siron romaanissa käsiteltiin sellaisia asioita jotka puhuttelivat minua lukijana. Kirja kertoo muistista, muistamisesta ja minuudesta sekä kirjoittamisesta. Kertomuksista joissa olemme, tahdoimmepa sitä tai emme. Joku aina ”kirjoittaa” meidät johonkin tarinaan, tarinoihin jotka liittyvät ja limittyvät toisiinsa, kuten Sirokin on kirjoittanut henkilönsä tähän romaaniin.

Siron romaanin keskushenkiöinä on kaksi aikuista: Mies ja Vaimo sekä Tytär, joka työskentelee Lontoossa identiteettiään etsivien anorektikkojen parissa. Kaikki kuvataan päähenkilön, Miehen kautta. Pidin siitä ettei henkilöillä ole nimiä, se on perusteltua tämän romaanin tematiikan vuoksi. Kirja kysyy: Kuka minä olen, kenen kertomuksessa ? Ja mitenkäs sitten Marilyn ja hiuspinni tähän kaikkeen liittyy? Lukekaa itse, en tunne halua kertoa tai paljastaa tästä kirjasta tämän enempää. Se vaiva kannattaa yleensäkin kirjojen suhteen tehdä: lukea ne itse.

Ja vaikka päähenkilö on Mies, niin minun oli naislukijana helppoa samaistua häneen, ehkä siksi että hän pohtii sellaista mikä omaakin mieltäni on askarruttanut. Parisuhteen kuvaus on tavattoman hienopiirteistä sekä lempeää, humorististakin. Tästä kumppanuuden kuvauksesta tulee mieleen muun muassa Kirsti Ellilän romaanien parisuhdekuvaukset. Siron luomassa pariskunnassa on lämpöä ja turvallisuutta, rakkautta, silloinkin kun toisen mielestä alkaa kadota muisti ja hän alkaa liukua tavoittamattomiin, oman maailmaansa.

On suuri ilo lukea romaania joka tavoittaa muutakin kuin mitä on viime päivinä saanut lukea lehdistä suomalaisesta kirjallisuudesta, kun siitä kerran vuodessa puhutaan suurin kirjaimin.

On suuri ilo lukea romaania jossa ihmiset, tragedioidenkin keskellä, ovat totta. Kirjallisuus puhuu totta, vaikka se on fiktiota.

Siron kirjassa on useita katkelmia muusta kirjallisuudesta, ne kuljettavat teosta, ja hän on tehnyt lähdeluettelon romaaninsa loppuun. Se on hieno ele. Siro on runoilija, ja se tuntuu kielessä, ihan hyvällä tavalla etupäässä, paitsi pilkkujen määrässä. Proosa kun liikkuu hyvin eteenpäin vähemmilläkin pilkuilla, etenkin näin liukkaasti kulkeva proosa.

Lukekaa hyviä kirjoja ! Juha Siro, Marilynin hiuspinni (Like 2009).

Muutkin ovat lukeneet kirjan:
Tuima
Jani Saxell

naiset hyllyssäni

Susu Petal aloitti kirjarakkaustunnustukset ja moni onkin avannut sydämensä, kuten Tuima. Ja muutama muukin joita olen käynyt lukemassa. Miehet hyllyssäni oli mutkatonta. Naiset hyllyssäni -valinnat ovat tuottaneet enemmän päänvaivaa sekä sydämen eteiskammion värinöitä kuin miesvalinnat. Itse kirjalla, sillähän ei ole sukupuolta.

Mutta onko kirjailijan sukupuolella väliä? On, vaikkei se olekaan kirjavalintojeni ensisijainen kriteeri, niin sillä oma merkityksensä. Luen yhtä mielelläni miehen kirjoittamaa kirjaa kuin naisen jos se vetää minut matkaansa lukijana ja asettuu luokseni asumaan, mutta luen erilailla kun tiedän kirjailijan sukupuolen. Voi tietenkin ajatella, että ellei kykene lukemaan sukupuolineutraalisti niin on kovin rajoittunut lukijana. Vaan onko maailma täysin sukupuolineutraali? Voiko suhtautua elämän muihin ilmiöihin ja asioihin täysin sukupuolineutraalisti? Olen mielelläni hieman rajoittunut.

Sukupuolella on merkitystä minulle lukijana. Se on kirjallista naisrakkautta, elämänikäistä ystävyyttä ja voimakasta yhteyttä jota tarvitsen lukijana toiselta naiselta. Kieli rakentaa yhteyksiä ja synnyttää merkityksiä. Kieli on kommunikaatioväline, ainoa väline jonka avulla voi löytää yhteyden toiseen, jos haluaa. Kaikkihan eivät halua ja siksi käyttävät kieltä jota kukaan ei ymmärrä, kuten lapsena kun piti kehittää kaikenlaisia salakieliä.

Sanon tämän painokkaasti: tarvitsen naisten kirjoittamia kirjoja.

Kun katselin kirjahyllynaisiani, niin jopa yhdenkirjan naistenikin kohdalla sydämeni syke ja verenkierto on toinen kuin yhdenkirjan miesten kohdalla. Täällä keskusteltiin joku päivä sitten siitä kuinka kirjat voisivat olla esillä kirjakaupoissa tai kirjastoissa ja miten ne itse kukin asettelee kotihyllyynsä. Huomasin, että kotikirjastossani on naisille täysin omia alueita, hyllyjä. Jotkut ovat siirtyneet sieltä sitten Jättienhyllylle, jossa ovat Ne Isot Kootut Kokoelmat, jossa on myös miehiä. Koska: kirjalla ei ole sukupuolta.

Tämän pitkän esipuheen jälkeen muutama nainen, rakkauksia on tämän lisäksi muitakin. Runoilijat jäävät nyt ulkopuolelle, koska aakkosmatkallani kerron heistä. Lastenkirjallisuus jää myös pois, vaikka ainakin seuraavat ovat merkinneet minulle paljon: Kaarina Helakisa, Enid Blyton, Anni Polva, L.M. Montgomery, Astrid Lindgren  ja Tove Jansson.

Opiskelijana ollessani, 1980-luvun puolivälissä, innostuin lukemaan suomalaisia novellisteja. Tutustuin silloin Raija Siekkisen tuotantoon ja hän siirtyi Jättihyllylle kun hankin kotikirjastooni hänen Kootut Novellinsa (otava 2007).  Hänen kuoli tapaturmaisesti vuonna 2004, ja aivan liian varhain. Novellikokoelma Kuinka rakkaus syntyy oli Finlandia palkintoehdokas vuonna 1991.

Katherine Mansfieldin novellit löysin seuraavalla vuosikymmenellä. Kirjahyllyssä on hänen kanariankeltainen novellikokoelmansa Kanarialintu (Gummerus 2005, suom. Marja Alopaeus). Hän ja Siekkinen kuvaavat kouraisevan hyvin, kirkkaasti ja selkeästi ihmisen irrallisuutta ja yksinäisyyttä. Keuhkotauti katkaisi hänen elämänsä ja kirjallisen uransa jo 35-vuotiaana.

Tove Janssonin proosaa ja novelleja olen lukenut mielelläni. Hänen tapansa kuvata henkilöitään on pakahduttavan hienoa ja oivaltavaa. Sama Janssonin lämmin ja rakastava ihmiskuva kuin Muumikirjoissakin välittyy hänen aikuisproosastaan. Rakkaimpia ovat: Kuvanveistäjän tytär, Kuuntelija ja Kunniallinen petkuttaja. Myös Valitut novellit 1971-1997 (wsoy 2001) kokoelma löytyy hyllystä.

Natalie Saurrate’n Lapsuus (Otava 1984, suom Annikki Suni) teoksessa kerrotaan kirjailijan omista elämänvaiheista. Vaikutuin hänen tavastaan kuvata pienen tytön sisäisiä mielenliikkeitä, sen mitä tämä oivaltaa ja miten havainnoi elämää. Kirja on hyvin koskettava ja lämmin. Hänen teoksensa Tropismeja (1968, suom Leena Kirstinä) sai minut vakuuttuneeksi ettei tarvitse kirjoittaa pitkästi sanoakseen tärkeimmän, oleellisen. Tuo pieni kirja on kuitenkin liittynyt kadonneiden kirjojen armeijakuntaan.

Anne Holtin Hanne Wilhelmsen dekkareihin jäin koukkuun kesällä 2002 ja kunhan odotan vielä muutaman vuoden, niin voin aloittaa niiden lukemisen uudestaan. En ehkä enää muista mitä kaikkea niissä tapahtuikaan.

Brittikirjailija Sarah Waters kirjoittaa dickensimäisellä tavalla (eräs mainitsemisen arvoinen mies: charles dickens !) historiallisia romaanejaan. Hänen romaaneillaan on ollut aivan hirmu veto minuun lukijana. Olen kokenut samaa lukuiloa kuin lapsena kesälomalla lukiessani Oliver Twistiä.

Leena Krohnin teokset, niitä palaan aina aika-ajoin lukemaan. Ne ovat tulleet kirjahyllyni asukkaiksi yksitellen ja omassa epämääräisessä järjestyksessään. Pirkko Saision kirjoista erityisen rakas on Pienin yhteinen jaettava (1998) sekä Kaarina Valoaallon Einen keittiö (2002) ja Nooakan parkki (2005).

P:S Kaksi seuraavaa viikonloppua menee matkaillessa; ystäviä tavatessa, teatterissa ja synttäreillä, joten sunnuntaiklassikot jäävät väliin.

petikirja

Työ vie kuin virta, sillä virtaustahan se on parhaimmillaan, ja kun se on pahimmillaan se saattaa olla kuin kuumien kekäleiden päällä juoksemista. Viime aikoina se on ollut tuota ensin mainittua. Iltaisin on ottanut jotain pientä luettavaa petikaveriksi, ennen nukahtamista, ennen unimatkaa. Ja sopii mainiosti ”pieni” kirja, sellainen josta voi lukea yhden luvun ja seuraavana iltana taas toisen. Luettuaan voi sulkea silmänsä ja antaa virran viedä.

Aikoinaan kirjoitin yhdestä “pienestä” kirjasta jonka lukeminen tuotti paljon iloa. Nyt petikirjana on ollut Claes Anderssonin Jokainen sydämeni lyönti (wsoy 2009). Ihan Anderssonin oloinen mies kertoo erään Andersonin elämästä. Kirjan jokainen luku on oma maailmansa, ja sopii siksi hyvin yksi-luku-kerrallaan iltakirjaksi. Kirjan seurassa saa siis myös olla ja viihtyä.

Andersson on minulle ensisijaisesti runoilija, kirjailija ja vasemmistopoliitikko. Olen lukenut hänen runojaan ja pari romaania sekä muita teoksia. Pidän hänen tavastaan havainnoida asioita, elämän ilmiöitä ja sanallistaa sitä.

Andersson on edellä mainitun lisäksi: suomenruotsalainen, psykiatri, muusikko, isä, isoisä sekä monien ystävä ja kumppani. Ja kaksonen. Ajattelen joistain elämänkatsomukseen, ihmiskuvaan liittyvistä asioista samankaltaisesti, ja sellaistahan on erinomaisen mukavaa lukea kirjan sivuille painettuna. Tajuaa ettei ole ajatuksineen ollenkaan niin yksin kuin joskus harhaisesti kuvittelee olevansa.  Sitäkin kokemusta varten kirjat ovat.

Lukiessa tuntui kuin Andersson olisi poiminut omasta elämästään 38 (kirjan luvut) lankaa jotka liittyvät toisiinsa kuin kankaan sidos, jossa loimi ja kude lopulta muodostavat kokonaisuuden. Sellaisen kokonaisuuden mikä antaa lukijallekin kokemuksen siitä, että epäonnistuminen, pelkääminen, rakastuminen, pettyminen, eksyminen, vihaaminen, selkään puukottajien kohtaaminen, kamppailu, hirveä epätoivo, tuska, ilo ja suru – niiden kokemusten kanssa voi elää. Ja oppii itsensä tuntemaan. Kunhan pitää mielessä ne asiat ja ihmiset, joiden varassa on oma elämä. Ja että siitä kaikesta syntyy onni, sekä sen myöntämisestä että olemme riippuvaisia toisistamme, monintavoin – globaalistikin.

Joitain asioita ja elämänkysymyksiä katselen eri kulmasta käsin, siksikin että olen tullut tähän maailmaan miltei kaksi vuosikymmentä myöhemmin kuin Andersson. Ja siksikin että olen ihan eri ihminen ja elän eri kohtaloa. Hän on syntynyt samalla vuosikymmenellä kuin vanhempani. On kuitenkin jotain joka on yhteistä kaikkina aikoina kaikille ihmisille: olemme raadollisia ja vajavaisia sekä samaan aikaan rakastavia. Joudumme ja saamme elää toistemme kanssa, vaikka se tuottaisi ahdistusta ja tuskaakin.

Anderssonin sydämen lyönnit on enemmän kuin pelkää elämänkerta tai elämän kertomus. Lukija kutsutaan mukaan, katsomaan myös omaa elämäänsä. Tunne itsesi. Ja elämäsi, se on tärkeätä, juuri se.

Mutta entä jos tätä kaikkea ja heitä ei olisi ollut? Ja enkö itse ollut osallinen, mukana kaikessa? Enkö muka ollut osasyyllinen? Olisinko edes osannut iloita kaikesta muusta, positiivisesta, lämpimästä ja rakastavasta, jollei pahaa ja negatiivista olisi ollut? (Claes Andersson; Jokainen sydämeni lyönti , wsoy 2009, suom. Liisa Ryömä)

miehet kirjahyllyssäni

Susu Petal kävi käsiksi miehiin kirjahyllyssään ja katsahdin minäkin hyllyssäni lojuviin ja toisiinsa nojaileviin miehiin. Onhan niitä siellä, runoilijoita kyllä enimmäkseen. Proosan puolelta poimin läheisimmät, ja pyyhkäisin samalla joidenkin kyljistä pölyt, ovat olleet siellä kovin pitkään omissa oloissaan. Valitsin vain muutaman, täytyyhän sitä jokunen salarakaskin pitää.

Varhaisessa teini-iässä huiman lukukokemuksen ja elämyksen minulle antoi Herman Hesse romaanillaan Narkissos ja Kultasuu. Hän on se ensimmäinen, aina. Muistan ajatelleeni kirjaa lukiessani, että kuinka kukaan voi kertakaikkiaan kirjoittaa näin ihmeellisesti. Tuon jälkeen luin muitakin hänen teoksiaan. Seuraava taisi olla Arosusi, se oli miltei sellainen kulttikirja nuorille ihmisille 1970-luvun loppupuolella. Ja sitä seurasi sitten myöhemmin Demian, Siddhartha ja Lasihelmipeli (viimeksi mainittu jäi useamman kerran kesken ihan alkuun, mutta ensin mainituista vaikutuin kovasti).

 

 

 

  

Lukioikäisenä tutustuin Fjodor Dostojevskiin ja hänen romaaninsa Idiootti on edelleenkin hänen teoksistaan tärkein. Olin niin vaikuttunut tästä romaanista, että ajattelin etten enää tulisi koskaan lukemaan mitään yhtä vaikuttavaa. Etten enää kykene lukemaan mitään muuta tai nauttimaan lukemisesta siten kuin tuota kirjaa ensikerran lukiessani. Erehdyin, mutta teos on itselleni yhä tärkeä. Olen ihan pian menossa katsomaan Kaisa Korhosen tästä romaanista ohjaamaa näytelmää Espoon teatteriin.

 

 

 

 

 

Lassi Sinkkosen Solveigin laulu on tavattoman hieno suomalaisuuden kuvaus, sen luettuani ja nähtyänikin (tuli tv-sarjana) luin Sinkkoselta muistaakseni ainakin Sirkkelisirkuksen sekä hänen runojaan. Hän on siis myös runoilija, kuten Hessekin. Tosin Hessen ei tainnut runojaan niin paljon julkaista kuin Sinkkonen.

 

 

 

 

Michel Tournierin tuotannosta olen lukenut vain joitain, mutta on hyvin todennäköistä että hänen teoksensa tulevat aikaa myöten luetuksi kaikki. Eniten pidän tällä hetkellä vielä teoksesta Meteorit, mikään ei ole vielä oikein ohittanut sitä. Eniten Tournierin kirjoissa rakastan hänen valtavaa fantasiamaailmaansa ja niitä myyttisiä tarinoita, joita hän lukijalle kertoo. Tournier on kirjoittanut myös satukirjoja, kuten Pierre ja yön salaisuudet.

 

 

 

 

 

Timothy Findleyn kirjoista pidän paljon, hänen huumoristaan ja hänen lämpimästä ihmiskuvastaan. Kaikkia teoksia en ole häneltäkään lukenut, mutta Suuri tulva ja Ikuisen hämärän vaeltaja veivät tyystin mukanaan, tunsin hurjaa lukemisen iloa ja intohimoa niitä lukiessani.

 

 

 

 

 
Tässä siis muutama mies hyllystäni, osa heistä on myös runoilijoita. Ennenkaikkea heillä kaikilla on suuri humanistinen ote ja kyky ymmärtää ihmistä, sielun syvimpiä sopukoita myöden. Useimpien naiskuvat ovat moni-ilmeisiä ja suorastaan lämpimän humoristisia (Findley).

if you are a the big tree

”Tunnin päästä Dopplerkin on paremmin mukana kuvioissa. Hän on syönyt siinä kahdeksasta kymmeneen vohvelia ja tuntee mielialansa kohoavan. Hän ei huomannut, että Maj-Britt ripautti taikinaan reilun annoksen laitonta ainettaan ja sekoitti huolellisesti, mutta hän tuntee että jotain tapahtumassa.

Hän nauraa ja hän itkee.

Hän avautuu niin kuin hän ei ole avautunut kenellekään sitten teinivuosien. Hän puhuu siitä kuinka fiksu hän on ollut, ja siitä kuinka vähän fiksu hän on päättänyt olla jatkossa. Sittenhän meitä on kaksi, sanoo Maj-Britt…[…]

Kuuntele tätä, Maj-Britt sanoo vanhan Bob Marley –hitin kertosäkeen lähestyessä. Ja Doppler kuuntelee. If you are a big tree, laulussa lauletaan, we are a small axe, ready to cut you down, to cut you down. […] Kun kappale on päättynyt, Maj-Britt linkuttaa stereoiden luo ja pane sen soimaan uudestaan. Ja Doppler antautuu musiikin vietäväksi He laulavat ja elehtivät yhdessä. Ensimmäisen kertosäkeen aikana he osoittavat toisiaan kohdassa ”you”, mutta myöhemmin he seisovat vierekkäin ja osoittavat kolmatta osapuolta. Niitä sikoja, joilla on muka kaikki reilassa. Maj-Britt ja Doppler vastaan muu maailma.

Jos luulet olevasi niin saamarin kova jätkä, että voit määräillä muita ihmisiä tai luontoa, niin Maj-Britt ja Doppler tulevat hakkaamaan sinut matalaksi. Hakkaamaan sinut matalaksi.”

(Erlend Loe: Volvon kuorma-autot, ss.58-59/Johnny Kniga 2006)

 Bob Marley: Small Axe