On kirjoja jotka luettuaan voi sanoa: tätä oli ilo lukea. Ja se tapahtuu silloin kun saa luettavakseen kirjan joka antaa tuon maailman syntyä lukijan ja kirjan välille. Olen sen tainnut ennekin sanoa, että tuo ilo syntyy sen yhteisen tilan syntymisestä, ja siinä olemisessa. Aivan kuin hyvissä ihmisten välisissä suhteissa, maailmoissa joita onneksi on.
Tunsin tätä lukemisen iloa, elämisen ja olemassaolon iloa, lukiessani Juha Siron teosta Marilynin hiuspinni. Tämän kirjan kanssa meni kauemmin kuin alkuun olin ajatellut, koska elämä ei ole kulkenut ihan mutkattomasti – vaan pitääkö asioiden sujua aina niin kuin on ajatellut tai toivonut? Elämä kun järjestää meille kaikenlaista. Eikä sitä voi hallita kuin pieneltä osin, toisinaan vain kauppalapun verran, eikä senkään vertaa jos sen hukkaa eikä enää muista mitä varten siellä Siwan hyllyjen välissä oikein seisoo.
On hyvä tietää, että terveistä aikuisista yli kahdeksankymmentä prosenttia unohtelee ihmisten nimiä. Yli puolet kadottaa joskus esineiden nimet ja unohtaa puhelinnumerot. Ja toiselle kerrottu asia saattaa unohtua neljälläkymmenelläyhdeksällä prosentilla.
Miehen mielestä se oli erityisen ilahduttavaa.
Suorastaan riemastuttavaa !
Tarkka tieto ja hieno prosenttiluku ! Hilkkua vaille puolet ihmisistä ei muista, mitä on toisilleen puhunut. Miten ihmeessä arjen rutiineista selvitään. Miten koko elämä ja kanssakäyminen voi olla sykertymättä toivottomaan umpisolmuun? On lohdullista ajatella, että neljällekymmennelleyhdeksälle prosentille käy juuri niin.Juha Siro: Marilynin hiuspinni, s. 166
Siron romaanissa käsiteltiin sellaisia asioita jotka puhuttelivat minua lukijana. Kirja kertoo muistista, muistamisesta ja minuudesta sekä kirjoittamisesta. Kertomuksista joissa olemme, tahdoimmepa sitä tai emme. Joku aina ”kirjoittaa” meidät johonkin tarinaan, tarinoihin jotka liittyvät ja limittyvät toisiinsa, kuten Sirokin on kirjoittanut henkilönsä tähän romaaniin.
Siron romaanin keskushenkiöinä on kaksi aikuista: Mies ja Vaimo sekä Tytär, joka työskentelee Lontoossa identiteettiään etsivien anorektikkojen parissa. Kaikki kuvataan päähenkilön, Miehen kautta. Pidin siitä ettei henkilöillä ole nimiä, se on perusteltua tämän romaanin tematiikan vuoksi. Kirja kysyy: Kuka minä olen, kenen kertomuksessa ? Ja mitenkäs sitten Marilyn ja hiuspinni tähän kaikkeen liittyy? Lukekaa itse, en tunne halua kertoa tai paljastaa tästä kirjasta tämän enempää. Se vaiva kannattaa yleensäkin kirjojen suhteen tehdä: lukea ne itse.
Ja vaikka päähenkilö on Mies, niin minun oli naislukijana helppoa samaistua häneen, ehkä siksi että hän pohtii sellaista mikä omaakin mieltäni on askarruttanut. Parisuhteen kuvaus on tavattoman hienopiirteistä sekä lempeää, humorististakin. Tästä kumppanuuden kuvauksesta tulee mieleen muun muassa Kirsti Ellilän romaanien parisuhdekuvaukset. Siron luomassa pariskunnassa on lämpöä ja turvallisuutta, rakkautta, silloinkin kun toisen mielestä alkaa kadota muisti ja hän alkaa liukua tavoittamattomiin, oman maailmaansa.
On suuri ilo lukea romaania joka tavoittaa muutakin kuin mitä on viime päivinä saanut lukea lehdistä suomalaisesta kirjallisuudesta, kun siitä kerran vuodessa puhutaan suurin kirjaimin.
On suuri ilo lukea romaania jossa ihmiset, tragedioidenkin keskellä, ovat totta. Kirjallisuus puhuu totta, vaikka se on fiktiota.
Siron kirjassa on useita katkelmia muusta kirjallisuudesta, ne kuljettavat teosta, ja hän on tehnyt lähdeluettelon romaaninsa loppuun. Se on hieno ele. Siro on runoilija, ja se tuntuu kielessä, ihan hyvällä tavalla etupäässä, paitsi pilkkujen määrässä. Proosa kun liikkuu hyvin eteenpäin vähemmilläkin pilkuilla, etenkin näin liukkaasti kulkeva proosa.
Lukekaa hyviä kirjoja ! Juha Siro, Marilynin hiuspinni (Like 2009).
Muutkin ovat lukeneet kirjan:
Tuima
Jani Saxell




Varhaisessa teini-iässä huiman lukukokemuksen ja elämyksen minulle antoi Herman Hesse romaanillaan Narkissos ja Kultasuu. Hän on se ensimmäinen, aina. Muistan ajatelleeni kirjaa lukiessani, että kuinka kukaan voi kertakaikkiaan kirjoittaa näin ihmeellisesti. Tuon jälkeen luin muitakin hänen teoksiaan. Seuraava taisi olla Arosusi, se oli miltei sellainen kulttikirja nuorille ihmisille 1970-luvun loppupuolella. Ja sitä seurasi sitten myöhemmin Demian, Siddhartha ja Lasihelmipeli (viimeksi mainittu jäi useamman kerran kesken ihan alkuun, mutta ensin mainituista vaikutuin kovasti).
Lukioikäisenä tutustuin Fjodor Dostojevskiin ja hänen romaaninsa Idiootti on edelleenkin hänen teoksistaan tärkein. Olin niin vaikuttunut tästä romaanista, että ajattelin etten enää tulisi koskaan lukemaan mitään yhtä vaikuttavaa. Etten enää kykene lukemaan mitään muuta tai nauttimaan lukemisesta siten kuin tuota kirjaa ensikerran lukiessani. Erehdyin, mutta teos on itselleni yhä tärkeä. Olen ihan pian menossa katsomaan Kaisa Korhosen tästä romaanista ohjaamaa näytelmää
Lassi Sinkkosen Solveigin laulu on tavattoman hieno suomalaisuuden kuvaus, sen luettuani ja nähtyänikin (tuli tv-sarjana) luin Sinkkoselta muistaakseni ainakin Sirkkelisirkuksen sekä hänen runojaan. Hän on siis myös runoilija, kuten Hessekin. Tosin Hessen ei tainnut runojaan niin paljon julkaista kuin Sinkkonen.
Michel Tournierin tuotannosta olen lukenut vain joitain, mutta on hyvin todennäköistä että hänen teoksensa tulevat aikaa myöten luetuksi kaikki. Eniten pidän tällä hetkellä vielä teoksesta Meteorit, mikään ei ole vielä oikein ohittanut sitä. Eniten Tournierin kirjoissa rakastan hänen valtavaa fantasiamaailmaansa ja niitä myyttisiä tarinoita, joita hän lukijalle kertoo. Tournier on kirjoittanut myös satukirjoja, kuten Pierre ja yön salaisuudet.
Timothy Findleyn kirjoista pidän paljon, hänen huumoristaan ja hänen lämpimästä ihmiskuvastaan. Kaikkia teoksia en ole häneltäkään lukenut, mutta Suuri tulva ja Ikuisen hämärän vaeltaja veivät tyystin mukanaan, tunsin hurjaa lukemisen iloa ja intohimoa niitä lukiessani.
Viimeisimmät kommentit