punahiuksinen pisamanaama

Olen parin viime viikonlopun aikana kuunnellut autossa Mary Coughlania, ja laulanutkin hänen kanssaan. Auto onkin kieltämättä oikein sopiva tila kaltaiselleni laulajalle. Matkassa on ollut hänen kokoelmansa Emotional and Tired vuodelta 1985. Kokoelmalta löytyy muun muassa tämä, hyvin marraskuun alkuun hyvin sopiva kappale: Meet me where they play blues. Tuolla CD:llä on monta muutakin hyvin tuotettua biisiä.

Kokoelmalta Sentimental killer (1992) löytyy biisi Hearts jonka hän lauloi joskus 1990-luvun puolivälin paikkeilla Helsingissä kun olin hänen konsertissaan. Tämän kappaleen jälkeen itkin läpi loppukonsertin, hänen esiintymistavassaan (= tulee vain lavalle ja alkaa laulaa – eikä mitään sen kummempaa tarvita), ulkoisessa olemuksessaan, irlantilaisuudessaan, lauluäänessään on jotain sellaista joka vain lävistää minut kuuntelijana. Yhä. Still in Love.

Hänen omilla kotisivuillaan voi käydä myös kuuntelemassa.

************

Muut SUNNUNTAIklassikot löydät TÄÄLTÄ

kuuntele hiljaisuutta yön

Pekka Valter Mattias Streng syntyi Sysmässä 26.4.1948 mutta perhe muutti Myrskylään Pekan ollessa lapsi. Hän kuoli 26-vuotiaana Helsingissä 11.4.1975. Streng julkaisi elinaikanaan kaksi albumia ”Magneettimiehen kuolema” (1970) ja ”Kesämaa” (1972). Kumpikin levyistä on tullut kuunneltua moneen ja moneen ja moneen kertaan.

Magneettimiehen kuolema -albumilla Strengin taustabändinä soittaa Tasavallan Presidentti -yhtye. Kesämaa  -albumissa on voimakkaammin esillä Strengin satumaailma ja runous. Tänä vuonna (2009) julkaistiin  Strengin demonauhoitteiden pohjalta koottu ”Unen maa”-albumi johon Jukka Hakoköngäs & Olympia-orkesteri on sovittanut Strengin kappaleita.

Unen maa –levy on erikoinen ja ihmeellinen. Se on tehty Strengin jäämistöön jääneistä kotinauhoituksista ja onneksi esityksiin/kappaleisiin on jätetty vanhojen demonauhojen tuntu, koska se tekee kuulemiskokemuksesta aika ainutlaatuisen. Hankin levyn kevätkesästä ja olen kuunnellut sitä paljon. Se on kertakaikkisen hienosti tehty, iso kiitos tekijöille. Streng sai vaikutteita teksteihinsä eri uskonnoista, saduista, eepoksista ja kirjallisuudesta. Sanoituksiin ovat päässeet keijut, menninkäiset, taiat, noidat, eläimet sekä mm. Edgar Alan Poen kirjallisuus (Unen maa; Itsemurhatalon luona).

Perjantaina sai ensi-iltansa Strengin elämästä kertova elokuva: Magneettimies. Käsikirjoitus ja ohjaus: Arto Halonen. Elokuvan traileri löytyy TÄSTÄ.

Tähän on helppo yhtyä, tähän mitä elokuvasta kerrotaan: 

”Kaikki ihmiset jättävät maailmaan jäljen, usein merkityksellisemmän kuin uskommekaan. Joidenkin ”jälki” ulottuu pitkälle ja syvälle, jopa asioita muuttaen ja kehittäen. Elokuva on kertomus Pekka Strengin poikkeuksellisesta vaikutuksesta, mutta samalla myös meistä kaikista ja meidän jättämistämme jäljistä.”

Ja tässä kaksi hänen biisiään, olkaapas hyvät:    OLEN ERILAINEN    ja   KATSELE YÖSSÄ

**************************

Muut tämän pyhän sunnuntaiklassikot löydät TÄÄLTÄ

 Ja vielä piti sanoa että Kansan Uutisten tämän viikon Viikolehdessä oli Kari Hirvasnoron pitkä juttu Pekka Strengistä, ja toivoisin kovasti että se tulisi näkyviin myös verkkosivulla. Tulee kai sinne aikoinaan. Mutta on se  hienoa sanomalehdestä tämmöistä lukea. On se. On.

musiikin kokemisesta

Ihminen ei voi löytää fyysisestä todellisuudesta sellaista ihmettä mitä sielu kokee musiikkia vastaanottaessaan, sen antaessa tulvia sisään. Kuuntelu, musiikin vastaanottaminen on kuin jotakin taivaallista tapahtuisi. Rakastuminen tai rakastaminen ovat aivan liian tavallisia, liki normaaleja tapahtumia tai mielentiloja, ensimmäinen jopa kovin helposti haihtuvansorttinen tila. Claes Andersson on tainnut sanoa rakastumisesta, että se on kohtalaisen vakava mielenhäiriö, jonka ennuste on kuitenkin hyvä.

En ole tuossa mielenhäiriössä vaan voimakkaassa musiikkikokemustilassa, sisälläni soi pitkään. Tämän vuoden toinen näin voimakas kokemus, se toinen on kirjallisuuden puolelta (Olga Togarczuk).

Kävi nimittäin niin, että piti tavata torikahvilassa eräs ystävä jota en ole nähnyt aikoihin. Hän ei kuitenkaan päässyt tulemaan ja olin kieltämättä pettynyt lukiessani tekstiviestiä. Pettymys vaihtui vajaan viiden minuutin sisällä toiseksi kun minulle annettiin konserttilippu käteen, kun vastaan käveli kuin korkeimman johdatuksesta ihminen jolla oli ylimääräisiä lippuja Turun musiikkijuhlille, Mariinskiteatterin sinfoniaorkesterin esitykseen. Kiitän mielessäni korkeimpia tahoja ja muitakin mahdollisia voimia. Saldo taitaa olla siis saamapuolella, koska tämä lippu annettiin käteeni.

Tajusin myös viimeinkin mitä taitava kapellimestari oikein tekee. Tämä asia ei ole tätä ennen näin hyvin auennutkaan. Oivalsin sen kapellimestarina toimineen Valeri Gergjjevin kautta. Hän nimittäin loihti musiikista ja kenties myös muusikoista esiin jotain aivan ennen kokematonta.

Näitä hetkiä ei unohda. Kannattaa käydä konserteissa. Ottamassa vastaan musiikkia, joka tuntuu iholla, lihaksissa, luissa ja sielun syvimmänkin kolon uumenissa. Koska silloin myös tietää siitä mistä mediatodellisuus aina vaikenee.

 

(ja niin, muistin ylläpitoa: Sunnuntaiklassikoissa ensi pyhänä teemana Woodstock.)

stadista ja stadille ja stadiin

Hieman etuajassa laitan pyhäklassikkoni, kun sattui viikonvaihteen kulkuun sopivasti nyt näin.

Rakkauslauluja (the best love song ever) pyydettiin ja ajattelin käsitellä teemaa hieman poikkeavasti. Voiko rakkauden kaupunkia kohtaan sitten luokitella poikkeavaksi vai normaaliksi? Rakastan nimittäin himakaupunkiani omalla, erityisellä tavallani.

Ensimmäinen kappale on 1950-luvun Ilmari Unhon ohjaamasta suomi-leffasta: “Jees Olympialaiset, sanoi Ryhmy”. Edellä olevassa elokuvaklipissä laulu ei ole kokonaan, mutta siinä on säkeistö jota levytetyssä kappaleessa taas ei ole. Eli kannattaa kuunnella “sillä korvalla” molemmat kappaleet.

Löysin tuolla arkistossa kolutessani sattumoisen mainion Rytmiorkesteri Sakilaisten biisi: Gamla luffaaja, joka on paitsi hauska niin erinomaisen hyvin toteutettu stadivideo. Ultra Bran sanoittajana tunnettu Anni Sinnemäki on myös kirjoittanut stadista, ystävyydestä ja rakkaudesta. Tämä taiten tehty runovideo on Sinnemäen runokokoelmasta Sokeana hetkenä (2003) ja kertoo Alppilan kaupunginosasta sekä yhdestä kadusta, jonka Sinnemäki kertoo olevan kaikkein kaunein maailmassa.

Neljännessä videossa esiintyy eräs klassikoissa ainakin kerran jo esillä ollut pitkän uran tehnyt suomalainen rockmuusikko. Tämä biisi soi autostereoissa ellei nyt aina, niin melko usein matkatessani stadia kohti. Kai siis rakastua saan, stadiin nukkuvaan?

 

eräs jamaikkalainen

Biisi ja esittäjä ovat olleet mielessäni monena pyhänä ja nyt se tulee: NO WOMAN NO CRY ! 

(jestas, kolmekymmentä vuotta sitten !)

Lepikseltä löytyy tämän pyhän klassikkolista ja levynpyörittäjät.