Just another WordPress.com weblog
Jokapäiväiset mustat unet
sitkeä läpäisemätön pimeä nahka
enkelin valoton fuuga,
viikonpäivien kontrapunkti, jossa
jokainen päivä soi omaa pimeyttään
päässään musta huppu, hulluus
joka viiltää silmäsi auki.
Menin metsän keltaisesta ovesta
sen hiljaisuuteen.
Ja yhden linnun laulu
täytti, koko metsän.
Olen seissyt pimeällä pihalla, nähnyt
sinut hänen kanssaan makuuhuoneessa.
Olen seissyt puun varjossa, nähnyt
sinut hänen kanssaan puistossa.
Olen itkenyt hiljaa elokuvateatterin hämärässä,
nähnyt sinut hänen kanssaan vierekkäin.
Tänään näin sinut torilla, katsoimme toisiamme
kuin täysin tuntemattomat ihmiset
jotka äkkiä, ihan sattumalta, kohtaavat.
Naakat nokkivat jätteitä puisen tiskin alla,
ihmiset hypistelivät keltaisia omenia,
pyyhkivät perunoiden multaa sormistaan,
hymyilivät lokakuun auringolle.
Me vain katsoimme toisiamme.
Taitoin punasipulien varret,
työnsin ne kassiin, ja
menin kotiin.
********************
Runotorstaissa haasteena rakkausruno.
Kissa rakastaa vanhaa reppua, makaa sen päällä kuin vanha uskollinen rakastaja ja hieroo poskeansa sitä vasten. Vihreä kulunut markiisi ratisee sen kynsien alla, kun ensilumi sataa äkkiä kuin taivaan luja ja valkea tahto. On kuin jäiset mannasuurimot vierisivät niskakuilua pitkin takin kaula-aukosta sisään. Hyhmäinen sormi, tosi, painelee selkänikamien luisia koskettimia. Huum. Huum. Urut soi.
Jumala loi sinutkin, saatana, omaksi kuvakseen. Mietin kuinka hän saattoi noin paljon erehtyä, ja sitäkin, että Jumalan piirustustaidoissa täytyi todellakin olla alunperin jo jotain vikaa.
Jos tulisit yöksi, arvaa mitä tekisin? Keittäisin hymyillen aamulla kaurapuuroa, hyräillen. Tosin, sekoittaisin puurosilmäksi kilon paketin rotanmyrkkyä ja katsoisin sinua silmiin kun popsit sitä aamuauringon valossa. Ja kuolisit kituen.
En tee sitä.
Jumala katsoo sinun kostoasi lempein märin silmin ja pudottaa rakeensa taivaasta maanpäälle. Näkee sen, mitä emme aina kuule tai katso: tämä on täyttä, lumisateen hiljaisuutta.
**********
Hän olisi halunnut vaihtaa eräät sanat toisiin sanoihin,
ja nimensä toisenlaiseen nimeen, ja eikö
eikö olisi ansainnut?
Hän olisi halunnut vaihtaa tuolinsa toisiin tuoleihin,
ja sylin toisenlaiseen syliin, ja eikö
eikö olisi ansainnut?
Hän olisi halunnut vaihtaa valkoiset kallat toisiin kukkiin,
ja toisenlaisen kevään toisenlaiseen syksyyn, ja eikö
eikö olisi ansainnut?
Hän olisi halunnut vaihtaa yhden syksyn toisenlaiseen syksyyn,
ja talven toisenlaiseen talveen, kevään toisenlaiseen kevääseen,
ja kesän toisenlaiseen kesään, ja eikö
eikö olisi ansainnut?
Hän olisi halunnut vaihtaa yhden hetken toisenlaisiin hetkiin.
Ja eikö, eikö olisi ansainnut?
++++++++++++++++++++++++++++
Varhain aamulla rapun edessä
portaalla istuu mies,
kysyy saako olla siinä, on syksy
käsiä palelee, katsoo kohti
mykistynyt valkoinen pilvi.
Runoilija palkittiin tänään, sai kokonaisen euron
koko elämäntyöstään.
Nousuputki täyttyi pörssissä, kertoi päivän lehti toisella sivulla
eikä Antonin äidille vaadita pitkää vankeutta
oman lapsensa varastamisesta, riehuva kenguru
järkytti psykologin mielenrauhaa ja
ylioppilaskokelaat kirjoittivat viemäreistä, kun
Mongoliasta löydettiin minikokoinen
Tyrannosaurus rexin esi-isä, ja helikopteri
löysi kadonneen sienestäjän.
Yhden uutisen laitoin nastoilla työpaikan ilmoitustaululle:
Pomon haukkuminen huoranpenikaksi ei ole syy potkuille.
******
Runotorstaissa aiheena tekstikatkelma:
“Aika monet asiat, joita pidämme tosina, eivät olekaan totta, ja toisista taas, jotka ovat totta, et välitä hittojakaan. Sinun on tehtävä omat arviosi. Elämä on täynnä tällaisia pieniä, pullotettuja oppitunteja.” Richard Fordin romaanista Itsenäisyyspäivä (Tammi 1996, suom. Sirkka Alanko)
Viimeisimmät kommentit