lomahöpötystä

Kävin iltapäivän pituisella yhdistetyllä pyörä- ja merimatkalla. Oli pakko päästä ulkoilemaan intensiivisen runoravitsemuksen jälkeen. Pakkasin pyöräkassiin kirjan, kivennäisvettä ja muistion sekä lahjaksi saamani unikonpunaisen ballpoint-kynän.

Pidän tästä punaisesta kynästä hirveän paljon. Se tuntuu hyvältä kädessä ja tekee kaunista melko tummaa, melkein mustansinistä jälkeä. Eräs ystäväni sanoi aikoinaan ensikäynnillään kotonani, että työpöytäsi on kuin pienen koululaisen, koska siinä oli niin paljon erilaisia kyniä. Niitä on yhä paljon, vaikka koti ja työpöytä onkin jo toinen. Kynät jäävät käsiini, ei-omatkin, aivan kuin etusormen ja peukalon välissä olisi liimaa, ne tarttuvat siihen aina kun olen paikassa, jossa on laitettava nimi alle tai kirjoitettava muistiin se mitä ympärillä puhutaan. Paitsi tietenkin kaupassa tai pankissa, joissa kynät on kiinni kaltaisteni varalta. Aikoinaan eräs työkaverini teippasi nimensä omiin kyniinsä. Ne eivät löytyneet koskaan kassistani työpäivän jälkeen.

Olen yrittänyt joskus päästä tästä tavasta eroon, huonoin tuloksin: keskityin vain kynän ja minun väliseen vetovoimaan ja en keskittynyt niihin asioihin, joihin minun olisi pitänyt. Tai sitten en vain voinut palauttaa enää kynää sen omistajalle, yleensä siksi että omistaja kerkesi lähteä siitä tilanteesta. En varasta niitä tietoisesti, enkä kutsu niitä mitenkään erityisesti luokseni, kaikenlaiset kynät vain joutuvat tai tulevat luokseni tai vain jäävät käteeni, aivan kuin niillä olisi oma tahto. Sitten on myös niitä orpoja, jotka vain unohdetaan, niitä on tullut vastaan monta kertaa, ihmiset ovat aika huolettomia sellaisten asioiden kuin kynien suhteen. Nämä orvot poimin tietoisemmin talteen.

Löysin pyöräretkellä hienon, ison luonnonkukkia täynnä olevan niityn. Siellä oli joukossa muun muassa erivärisiä unikkoja (niitä ne kaiketi olivat) ja muitakin sellaisia kukkia, etteivät ne ihan luonnon omin keinoin ole sinne tulleet.  Sinne on varmaan käyty viskaamassa keväällä kukkien siemeniä. Se oli kuin impressionistien maalauksesta. Katselin ja kävelin siellä sekä kuvailin.

sporalla stadikalle ja kummitusjuttu

Siitä taitaa olla vuosikymmen tai kaksi kun olen viimeks käynyt stadikalla zimmaamassa. Stadikka oli aivan samanlainen kuin ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut. Mennääks sporalla vai kävellen, kysyy A, joka samalla houkutteli mut avustajaksi lyhytleffaan. Ennen siis tota menoa stadikalle oltiin  “henkilöitä”  lyhytleffassa. Se, ja muutama muukin esitetään Kettupäivillä marraskuussa. Käykää tziigamassa, mä ainakin meen nyt ku ekaa kertaa elämässä näkee oman naamansa valkokankaalla, onneks se on lyhytleffa.

Sporalla, vastaan, ja me mennään sporalla stadikalle zimmaan. Stadikalla on paljon jengiä ja aurinko paistaa. Sitten mennään skruudaan tänne, jossa safka on aina ihan älyttömän hyvää ja jutellaan paljon.  Kannattaa käydä tuolla syömässä, ainakin kerran kesässä. Se on kartanossa, jossa muuten kummittelee.

Käytiin tänään sitten A:n kanssa yhdessä  kirkossa. Sielläkin oli kummitus tai aave – kuten kuvasta näkyy. Lomalla tapahtuu siis kaikenlaista ihmeellistä.

värejä lounaaksi

Lepis ja Tuima ovat aina välillä kääntäneet kameransa arjen ihmeisiin – teinpä niin minäkin.

Lisäys, myöhemmin – kuva kokonaisuudessaan:

ensimmäinen lause

Katson pilviä eikä mieleeni tule sanoja, joilla aloittaisin, vaikka hetki sitten olin tietävinäni mistä kirjoitan. Pilvet seisovat yhtä paikallaan kuin patsaaksi jähmettyneet ajatukseni, ne eivät tahdo liikahtaa mihinkään. Haluavatko ne levätä? Olla rauhassa ? Omissa oloissaan, siellä jossakin. Missä? Mistäpä tietäisin, missä mieleni fyysisesti pitää majaa. Onko sillä fyysisesti olemassakaan paikkaa tai aikaa?

Kirjoitan Googlen pieneen sanaikkunaan: ensimmäinen lause. Saan silmiini tämän. Onko ensimmäinen lause se tärkein? On, ainakin sikäli, että se määrää kaiken seuraavan. Kaiken tulevan.

Kesäkuun alussa ryhdyin kirjoittamaan joka aamu kesäaamupäiväkirjaa. Kirjoitan heti herättyäni ennenkuin teen yhtään mitään muuta. En vilkaisekaan edellisenä päivän kirjoittamaani, kirjoitan vain sen mitä mielessäni on. Mitä tahansa. Luin äsken parin viikon merkintöjäni. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä olen kirjoittanut Itämerestä ja saarista, joissa olen ollut ja asunutkin loma-aikoina. Olin hämmästynyt kun huomasin, että joka päivä olen maininnut meren jollakin tavalla. Tuo ensimmäinen merkintä on siis määrittänyt jotakin. En tiedä miten merkintäni jatkuvat, en ajattele sitä, on mielenkiintoista nähdä heinäkuun lopulla mistä ja miten olen kirjoittanut, mihin kesäaamujen havainnot kuljettivat.

Tästä kaikesta pälkähti päähäni katsoa niiden kirjojen ensimmäiset sekä viimeiset lauseet, jotka ainakin ajattelin lukea tämän kesän aikana. Kolmea näistä luen uusintoina ja loput ensimmäistä kertaa. Osa on novellikokoelmia ja osa romaaneja. Novellikokoelmien ensimmäiset ja viimeiset lauseet liittyvät toisella tavoilla toisiinsa, mutta liittynevät kuitenkin. Nämä nyt ainakin, lisäksi muutakin, sattumaltakin varmaan jotain. Saa arvata, jos haluaa, mistä kirjoista on kyse.

Kirja1. Ensimmäinen lause: Äitini nilkat mutkittelevat valkoisen leningin helmasta aivan kuin luut olisivat vettä. Viimeinen lause: Sanon, että he löysivät minut erikoisin silmin; sanon että he ovat varttuneet valossa.

Kirja2. Ensimmäinen lause: Äiti kuoli tänään. Viimeinen lause: Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi  paljon katsojia, ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin.

Kirja3.Ensimmäinen lause: Peruskysymys kuuluu: kun ihminen on mikä on, pystyykö kukaan meistä todella muuttumaan? Viimeinen lause: Tarinan opetus on tämä: elämän ohikiitävässä draamassa minä olen yleensä sankaritar, mutta joskus olen pelkkä sivuhenkilö jonkun toisen näytelmässä.

Kirja4. Ensimmäinen lause: Ruman äidin kuoltua hänen isänsä oli jäänyt eläkkeelle lääkefirmasta, jossa hän oli työskennellyt kymmenet vuodet, ja alkanut matkustella Euroopassa, maanosassa joka oli jäänyt häneltä näkemättä. Viimeinen lause: Me olimme olleet varovaisia, et ollut jättänyt jälkeesi mitään.

Kirja5. Ensimmäinen lause: Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi. Viimeinen lause: Nämä sivut ovat meidän muistimme kunnes hän henkäisee viimeisen kerran käsivarsillani ja saatan hänet mereen, sinne missä aallot murtuvat, sukeltaakseni hänen kanssaan ikuisiksi ajoiksi syvyyksiin, ja silloin voimme lopultakin paeta sinne mistä sen paremmin taivas kuin helvettikään ei meitä ikinä löydä.

Kirja6. Ensimmäinen lause: Nyt alan puhua kertomustani Gustave Dorén raamatusta. Viimeinen lause: Emme varmaan tule koskaan tietämään, mitä niissä pipetistä tippuvissa pisaroissa on.

Kirja7. Ensimmäinen lause: Muutamana iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan, ja tunsi olevansa tarpeeton. Viimeinen lause: Majakka oli sytytetty.

oi

Pidän vanhoista ihmisistäni. Heidän unohtamisistaan ja muistamisistaan sekä muistin avaruudesta, jota hataruudeksikin jotkut kutsuvat, vaikka muisti ja muistaminen vain muuttuu jokaisella ajan myötä toisenlaiseksi. Ihmisessä kun ei ole vain yhtä ikää, jokaisessa on niitä monta sisäkkäin ja rinnakkain sekä aikakauttakin kuin venäläisessä puunukessa. Olen tuntenut ja tunnen kronologiselta iältään myös nuoreksi nimettyjä, jotka ovat sisäiseltä ja sielulliselta iältään vanhoja, silti sidottuina – ainakin jonkun elämänjakson ajan, vain yhteen sukupolveen. Koin itse lapsena olevani vanha, en oikeastaan hirveän paljon nauttinut lapsena olemisesta. Se merkitsi usein, ei toki aina, kokemusta siitä että minuun asennoiduttiin kuin lapseen, joka ei ymmärrä tai tiedä. En todennäköisesti aina kaikkea ymmärtänytkään lapsena tai nuorena, mutta en ymmärrä nytkään, en mitenkään kaikkea, ja joistain asioista aina vaan vähemmän. Joistain toki, hieman enemmän. Tietämisestä en jaksa tai halua sanoa, ainakaan mitään ehdotonta tai totaalista.

Yhä oleellisempaa on, että elämässä on ihmisiä, eläviä ystäviä. Luin kirjankin. Leena Krohnin uusimman Valeikkuna -teoksen. Koen sen hieman liian ”yksinkertaistavana” fantasia-todellisuuskuvana ja … (kolme pistettä, en osaa asetella ihan vielä sanoiksi koko lukukokemustani). 

Hienoa olla täällä, kuitenkin ja kaikesta huolimatta sekä sen tähden. Oi, elämä. Oi.