Teatteri on eräs rakkaimpia taiteenlajeja, olen nähnyt varmaankin useita kymmeniä, ellei peräti satoja esityksiä elämäni aikana. Teatterin vastaanottamiseen varmaan pätee sama kuin kirjallisuuden tai musiikin vastaanottamiseen: mitä enemmän luet sitä enemmän osaat lukea, mitä enemmän kuuntelet sitä enemmän osaat kuunnella. Olen kuullut sanottavan, että Suomessa paitsi luetaan ja kirjoitetaan paljon, tehdään myös teatteria paljon enemmän kuin muualla Euroopassa. Väitteet, joiden mukaan teatteri on kuollut tai ettei sillä ole mitään annettavana, eivät pidä paikkaansa. Näitä väitelauseita tulee silti kuulleeksi ja lukeneeksikin, jopa sellaistakin ettei kypsille ja aikuisille naisille kirjoiteta hyviä, meheviä rooleja tai ettei kypsille ja aikuisille naiskatsojille ole riittävästi tarjontaa. Suomalaisissa näytelmäkirjailijoissa on useita lahjakkaita naisia, joiden näytelmissä kuvataan hyvin eri-ikäisiä naisia erilaisissa elämänvaiheissa. Niitä kannattaa käydä katsomassa aina kun siihen tulee mahdollisuus.
Parhaimmat katsojakokemukseni ovat syntyneet pienissä teattereissa, joissa näyttelijäkin pääsee lähemmäksi yleisöä ja katsojalla on mahdollisuus huomattavasti intensiivisempään läsnäolon kokemukseen. Teatteri on tarinan kerrontaa ja sen välittämistä teatterin keinoin. Se on taianomainen taiteenlaji ja silloin kun saa kokea tuon taian toteutuvan, on onnellinen kauan. Ehkä lopunelämänsä. Niin kävi nyt.
Näin täällä Teatteri Turmion esityksen: Pienin yhteinen jaettava. Näytelmän on dramatisoinut ja ohjannut Mikko Roiha yhdessä Pirkko Saision kanssa. Esitys sai ensi-iltansa Oulun kaupunginteatterissa 24. marraskuuta 2006 ja oli teatteri Turmion ensimmäinen esitys. Teatteri Turmio pyrkii muuttamaan suomalaista ammattiteatterikenttää enemmän ohjaaja- ja tekijälähtöiseksi ja vähentämään tuottajien ja johtajien taiteellista ja muuta valtaa. Turmioon kuuluu eri ikäpolven ohjaajia. Kotipaikkaa teatterilla ei ole, sillä se toimii erilaisissa yhteistyöhankkeissa koko maassa.
Näytelmä pohjautuu Saision romaaneihin: Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo.
Ei ole olemassa vain yhtä minuutta, eikä yhtä sukupuolta – olemme moninaisia. Seksuaalisuuskaan ei ole itsestäänselvyys. Tämä moninainen minuus on näytelmän keskeinen teema ja tehokeino sekä esittämisen tapa. Kaksi näyttelijää on yhtä aikaa minä ja sinä ja hän: pikkutyttö, äiti, poika, puoliso ja isä. He ovat samanaikaisesti saattamassa kuolemaan vanhaa miestä ja 1950 –luvun Helsingissä. Aikatasot, kerroksellisuutemme ovat osa ihmisyyttämme. Näyttelijät Tiina Weckström ja Hannele Nieminen ovat molemmat väkevästi ja vahvasti sisällä tarinassa. Heidän läsnäolonsa lavalla on katsojaa ravisteleva kokemus ja kahden näyttelijän yhteistoiminta täsmällisen saumatonta. Välillä he ovat kuin yksi, hetken päästä he ovat erillisiä ja toisia. Nämä naiset eivät pelkää eivätkä ole mykkiä. He tulevat suoraan syliin: rajusti ja hellästi. Erityisesti Hannele Niemisen muuntautumis- ja välittämisenkyky teki suuren vaikutuksen.
Lavastus (Mikko Roiha ja Kristian Schmidt) on niukkuudessaan hieno, lavalla ei ole mitään turhaa ja tarpeetonta, sanottava syntyy esiintyjistä. Heteka lavastuksena on loistava oivallus. Sen uumenissa koetaan murrosiän tuskat, jutellaan mummon kanssa, rakastellaan ja kuollaan. Pasi Räbinän puvustus tukee kerrontaa ja siinä on nerokkaita, pieniä ratkaisuja, joiden avulla tarinaa kuljetetaan eteenpäin. Näyttämötilaa, valoja ja rekvisiittaa käytetään onnistuneesti ja taidolla. Tärkeät hetket tiivistyvät tarkkoihin kuviin, joita äänimaailma tukee hyvin. Ville Hyvösen musiikillinen maailma saa käyttövoimansa työväenperinteestä, elokuvamusiikista sekä virsistä sairaalaan hengityskoneen ääniin asti.
Tätä on ammattitaitoinen näyttelijäntyö, tätä on teatteri parhaimmillaan: yhteinen jaettava. Käykää ihmeessä katsomassa, jos vaan voitte.
Esitystiedot:
Teatteri Turmion esitys perustuu Pirkko Saision omaelämäkerrallisiin romaaneihin Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo.
Isän kuolema riuhtaisee aikuisen tyttären lapsuuden kiellettyihin kokemuksiin, unohdettujen tunteiden kipeään ja suloiseen valtakuntaan. Pienin yhteinen jaettava on esitys ulkopuolisuudesta, identiteetistä – kadonneesta maailmasta, joka jätti meihin särkevän jälkensä.
Näytelmäksi kirjoittaneet Pirkko Saisio ja Mikko Roiha.
Ohjaus Mikko Roiha
Rooleissa Hannele Nieminen (OKT) ja Tiina Weckström (TTT).
Lavastus Mikko Roiha ja Kristian Schmidt
Pukusuunnittelu Pasi Räbinä (OKT)
Valosuunnittelu Heli Nikunen
Äänisuunnittelu Ville Hyvönen
Viimeisimmät kommentit