kortteja ystäville

Vuosihiekan viimeiset sirut alkavat ropista tiimalasin pohjalle ja mieli kuljeskelee kuluneessa vuodessa.

On tehty joulukortteja ystäville, ja se on sitten hauskaa puuhaa, koska samalla näpertäessään, sitä ajattelee sen hetken hyvin keskittyneesti yhtä, ainutkertaista ihmistä tai pientä tärkeätä joukkoa. Miespuoliset ystäväni ovat kaikki sellaisia etteivät he pidä elossa vahvoja ennakkoluuloja tai stereotypioita sukupuolesta, ja kuinka ollakaan läheiset naispuolisetkin ystävänikin kohtelevat kanssasisariaan ja –veljiään aivan muiden kuin ahtaiden sukupuoliroolitusten tai –kuvastojen kautta (kuten: vain naiset ovat kateellisia toisilleen ja miehet eivät ole, vain miehet ovat reiluja ja naiset eivät ole, vain naiset ovat vaikeita ja miehet yksinkertaisia, vain naiset puukottavat kaveria selän takana ja miehet eivät koskaan – ja mitä näitä muita omalle lähitodellisuudelleni vieraita määre-iilimatoja nyt onkaan).

Sain marraskuun loppupuolella monen viikon jonottamisen jälkeen kirjastosta luettavakseni Liisa Kelttikangas-Järvisen Temperamentti, stressi ja elämänhallinta (2008). Odotellessani kirjaa luin K-J:n aiemman teoksen aiheesta: Temperamentti – ihmisen yksilöllisyys (2004). Päällimmäisenä on nyt tunne, että mikäli yhtään tuntee kiinnostusta kasvattaa itsetuntemustaan ja ymmärtämystään kanssaihmisiään kohtaan, teokset kannattaa lukea. Ellei ole kiinnostunut, kannattaa välttää visusti edes selailemasta näitä kirjoja, koska ne ovat vaarallisen mielenkiintoisia ja saattavat jopa aikaansaada omassakin ajattelussa muutoksia.

Kirjoissa ei, luojan kiitos, esitellä sitä antiikin Kreikasta asti kulkenutta temperamenttijakoa; kolleerikot, sangviinikot, melankolikot ja flegmaatikot, jota ilmeisesti steinerkoulujen kasvatuksessa pidetään vielä tärkeänä ja johon uskovia yhä taitaa olla. No, eihän maapallokaan ole enää litteä kuin pannukakku, nykytutkimus ja tieto käsittää temperamenteistakin paljon enemmän sekä ihan muuta. Sitran raportti ”Koulu, syrjäytyminen ja sosiaalinen pääoma” herätti kohua koulumaailmassa, kirjoitti Turun Sanomat lokakuussa 2007. Tutkimus lehden mukaan osoitti, että jopa 20-25 prosenttia arvosanoista määräytyy oppilaan temperamentin pohjalta, ei hänen taitojensa tai motivaationsa perusteella. Osa opettajista oli närkästyneitä, kun puhuttiin pärstäkertoimen vaikuttavan numeroihin. Vaikuttaahan se, kaikkihan sen tietävät.

”Temperamentti vaikuttaa siihen, millaisena opettaja näkee oppilaan, miten paljon hän oppilaasta pitää, ja se vaikuttaa jopa siihen, miten opettaja oppilasta opettaa. Tietyt temperamenttipiirteet tulkitaan kypsyyden, kiinnostuksen ja motivaation osoituksiksi, toiset taas kypsymättömyyden ja motivaation puutteen, jopa lahjattomuuden osoituksiksi. Näillä arvioilla on vaikutusta oppilaan saamaan arvosanaan”, sanoo Keltikangas-Järvinen.

Temperamentti – ihmisen yksilöllisyys kertoo temperamenttiteorioiden synnystä ja taustoista sekä tutkimuksesta selkeän perusteellisesti, pääpaino on lasten ja vanhempien välisessä suhteessa. Temperamentti, stressi ja elämänhallinta –teos painottuu aikuisen ihmisen elämän kuvailuun näiden temperamenttiteorioiden valossa.

Temperamentti on reagointityyli, tapa tehdä asioita ja toimia. Tajusin vasta nyt, herramunjee, mikä ero on persoonallisuudella ja temperamentilla, eikä niitä tosiaankaan pidä sotkea toisiinsa. Temperamentti ei muutu, se annetaan syntymälahjaksi, vaikka ympäristö ja kanssakulkijat eivät aina niin ajattelisikaan siitä asiasta. Temperamentti on melko monimutkainen yhdistelmä erilaisia asioita ja tulee esille erilaisissa olosuhteissa sekä tilanteissa ja vieläpä eri tavoin. Kun toinen stressaantuu ja hermoilee niin toinen vislailee ja ihmettelee, että mitä ihmettä tässä nyt on niin vaikeata.

Hankalinta minulle oli tässä ajattelussa genetiikan vahva korostaminen, jäin miettimään, että voiko geneettisesti vaikutukset olla niin vahvat kuin tässä väitetään. Mielenkiintoisimpana mielen pintaan jäi pyörimään näkemykset sosiaalisuudesta, koska olen monesti miettinyt aivan samaa, että nämä sosiaalisiksi nimetyt eivät välttämättä olekaan pitkällä juoksulla kovin sosiaalisesti taitavia tai kyvykkäitä tai edes empaattisia. Taito, joka puuttuu myös minävaurioisilta, joista hirveän perusteellinen juttu täällä. Tuossa Finnsanityn jutussa on se pikkuvika, ettei näitä minävaurioisia (narsistisesti vakavasti häiriintyneitä) aina ollenkaan tunnisteta ja he ikävä kyllä saavat hyvin paljon valtaa, hyvin monissa paikoissa sekä yhteisöissä ja siitä voi olla kokolailla ikävät seuraukset aika monille.

Noh, nämä temperamentti teokset kertovat ihan tavallisista ihmisistä. Tavallisista ja melko tyypillisistä hankalista tilanteista, joissa joko erilaiset temperamentit tai temperamentille ei-sopiva ympäristö kohtaavat. Jokainen kohtaa näitä tilanteita ja asioita elämässään. Toivottavasti erityisesti kasvatusaloilla työskentelevät ja vanhemmat lukisivat nämä kirjat ja toki moni muukin.

Kirjoissa minua herätteli myös kuva Hyvästä Ihmisestä, joihin ei kyllä kovin syvällisesti paneuduttu, mutta tuo kuva on meissä toisiamme kohtaan hyvin vahvasti elossa ja joskus oikein mahdottoman ikävällä tavalla. Se, kuten monet muutkin asenteemme, ovat toki kulttuurisidonnainen juttu, mutta kun se liittyy temperamenttiin, siitä voi tulla hyvin tuhoisa ja vahingoittava voima. Siis siitä kuinka eri temperamentteihin ylipäätään suhtaudutaan ja kuinka erilaisia temperamentteja kohdellaan eri yhteiskunnissa, eri aikakausina ja eri kulttuureissa. Se, joka on elämää katsonut, nähnyt ja kokenut sekä siinä toiminut, on ehkä tämän asian havainnutkin.

Monet särmät kuitenkin siliävät, ainakin melko moni. Ajan myötä Don (-na) Quijotetkin huomaavat tuulimyllyn todellisen luonteen ja tarkoituksen: tuuletuksen tai pyykkien kuivatuksen tai tai tai tai

Joulukortit on saatu valmiiksi ja ne on pantu Itellan punaiseen kuoreen. Puhallan kynttilät sammuksiin ettei koti syty tuleen yöllä. Huomenna tulee ystävä kylään. Se, että sellaisia ystäviä on, joille voi ja saa lähettää kortin, se tuntuu hyvältä ja tärkeältä. Se juuri – ja nimenomaan se.

Keski-Pohjanmaassa temperamentti teoksesta kirjoittaa Marjatta Ripsaluoma

onnelliset

Eräässä suomalaisessa kaupungissa asuvat voivat paremmin ja ovat onnellisempia kuin suomalaiset keskimäärin. Tässä kaupungissa asuvien keskimääräinen tulotaso on jonkin verran alhaisempi kuin muualla Suomessa, joten kyse onnellisuuden ja tyytyväisyyden kokemuksessa ei ole siis vain varakkuudesta. Hyvinvointitutkimuksen mukaan tämän kaupungin asukkaat ovat terveempiä kuin 1990-luvun puolivälissä ja tuntevat yksinäisyyttä harvoin. Myös tyytyväisyys itsensä toteuttamiseen ja vaikutusmahdollisuuksiin on lisääntynyt.

Ai mistä kaupungista löytyvät Suomen onnellisimmat ihmiset? Vastaus löytyy täältä.

yellow

Kymmenen vuotta sitten etsin sanoja sekä tietoa yksinelävistä naisista kootessani radiodokumentin aineistoa ja tehdessäni käsikirjoitusta. Kirjastot, kotikirjahylly ja muu tietotodellisuus notkui kertomuksia aivan muusta. Kuvittelinko siis olemattomia? Että yksineläjänaisen todellisuuskokemus olisi ylipäätään olemassa. Minkäänlaista tietoa ei ollut olemassa, mutta kokemustietoa oli, hiljaista ja näkymätöntä tietoa sekä paljon puhumatonta ja jakamatonta todellisuutta. Naistutkimusta opiskellut ystäväni kertoi, että myös naistutkimus vaikenee. Vaientaminen on eräs vallankäytön muoto. Olen aina ollut kiinnostunut todellisuuksista, jotka ovat näkymättömiä ja piilotettuja ja joista vaietaan eikä aina vain häveliäisyys syistä. Tiesin myös, että mitä kauemmin ihminen joutuu patoamaan ja kieltämään omaa todellisuuskokemustaan ja tietoaan, sitä vieraammaksi hän muuttuu itselleen.

Sen toki olin jo huomannut, että kanssaihmisillä oli varsin selvä käsitys naisyksineläjästä. Oli oltava kohtelias tai lystikäs ja hauskakin, jos kuka tahansa kysyy ja melkein milloin sekä missä tilanteessa tahansa: milloinka sinä, et kai sinä, oletko sinä, etkö sinä, kenen kanssa sinä ja voitko sinä.

Arja Mäkinen on tehnyt väitöskirjan ja populaariteoksen tutkimusaiheestaan yksinelävistä naisista: Oikeesti aikuiset. Väitöskirja ja populaariteos kertoo aikuisista yksinelävistä puolisottomista sekä lapsettomista naisista. Molemmat teokset sisältävät runsaan ja mielenkiintoisen aineiston 30-47 –vuotiaiden yksineläjänaisten elämästä nykypäivän Suomessa.

Enpä ole koskaan kai viihtynyt näin hyvin väitöskirjan ääressä.

Kirjailijan häiriöklinikalla käytiin kaksi pitkähköä ja reipasta sananvaihtoa aiheen ympärillä, siellä singahtelivat ja risteilivät eri todellisuudet ja kerronta vahvisti väitöskirjan tematiikkaa. Keskustelu tosin karkasi ainakin minulta käsistä kuin ilmapallo, jonka liitoa taivaalla olen aina katsellut ilolla. Lapsena päästin eräänä vappuna ilmapallon salaa lentoon ja katselin sitä, kuvittelin sen, minne se menee ja yritin olla sen jälkeen riittävän onnettoman näköinen, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä ja etteivät ne, jotka pallon olivat ostaneet tulisi onnettomiksi. Ihminen oppii hyvin varhain miellyttämään muita. Miellyttämisellä on hintansa. Oppii kätkemään ja piilottamaan todellisuuskokemuksensa, mutta siellä se on olemassa ja odottaa löytäjäänsä tai sitä, että joku sen näyttää.

Ikärajauksensa (30-47v.) Mäkinen perustelee hyvin, koska alle kolmekymmenvuotiaan puolisottomuuteen tai lapsettomuuteen ei juurikaan kiinnitetä huomiota ja että hedelmällisyysiän ylittänyttä naista ei enää häiritä ulkopuolisten taholta lapsentekoon liittyvillä kysymyksillä. Olen jo ohittanut tämän biologisen tuotantovaiheiän, mutta tunnistan asiat, joista niin väitöskirja kuin populaariteos kertovat. Nyökyttelen päätäni tyytyväisenä. Rajaus on hyvin oivallettu, koska tuohon elämänkohtaan kohdistuu kaikkein suurimmat ulkoiset paineet tosin sama asia hieman häiritseekin. Perheellinen nainen, jonka lapset aikuistuvat ei ole samassa tilanteessa kuin ikäisensä yksineläjä, kuten Mäkinen hahmottelee, koska polku yksinäisyys-autonomia kokemukseen vasta aukeaa silloin äiti- tai vaimonaiselle ja sen kuten muiden siihen liittyvien asioiden kohtaaminen on silloin aivan eri kohdassa.

Monet elämään kuuluvat asiat jatkavat myös rataansa (yli 47-vuotiaillakin): seksuaalisuus, kumppanuudet, ystävät, suhde lähiomaisiin, rooli tai osa työelämässä ja elämä työelämämarkkinoiden ulkopuolella. Tärkeä aihe sekin, koska se, mikä on sallittua minkäkin ikäiselle naiselle herättää aivan älyttömiä ja pöllöjäkin mielikuvia.

Ansiokasta Mäkisen väitöksessä ja populaariteoksessa ovat ne lukuisat tulokulmat, joiden kautta katsellaan yksineläjän suhdetta muihin ja maailmaan. Se, kuinka Mäkinen rakentaa naiskertomusten kautta ja avulla uutta tietoa on nautittavaa luettavaa. Naistarinat nyöritetään taiten naishistorialliseen jatkumoon ja teksti keskustelee monien eri elämänteorioiden kanssa. Se on nimittäin suursiivouspäivä kun myyttien matto kannetaan pihalle ja siitä ravistellaan turhat pölyt pois.

Toinen ansiokas asia on, että väitöskirjan ei tarvitse olla kielellisesti vaikea tai monimutkainen ollakseen samanaikaisesti tieteellisesti pätevä ja useille lukijaryhmille aukeava. Hyvä ja selkeä suomenkieli on suuri ilonaihe tässä maailmassa. Ajattelu kun ei useinkaan syvene tarpeettoman monimutkaisesta kielestä.

Elämänkaariteoreetikot joutuvat ehkä piirtämään tämän jälkeen ihan uusia maailmankarttoja matkasta aikuisuuteen, ja vaikka yksikään elämä ei koskaan tapahdu opaskirjojen mukaan, niin aika erikoisella tavalla niiden kertomat totuudet kuitenkin vaikuttavat ajatus- ja toimintamaailmamme. Ihminen, joka yrittää elää tai toteuttaa vain ja ainoastaan ulkoisen järjestyksen sekä vaatimusten mukaista elämää saattaa menettää paljon. Naistutkimuksenkin laivaan kannattaa lastata yksineläjien todellisuuden tutkiminen sekä elämänhistoriallisen aineiston kerääminen ja queer-tutkijat voisivat laittaa pornolehtensä työpöydällään ehkä vähän sivummalle. Arja Mäkisen väitöskirja on kuin umpimetsään ja umpihankeen tampattu uusi polku, naisen elämästä ylipäätään ja asiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea jompi tai kumpi teos.

Arja Mäkinen:Oikeesti aikuiset

Vanhoja piikoja ja vapaita naisia