Olen siivonnut elokuvahyllyjäni ja järjestellyt niitä ryhmiin, en jonoihin, koska listat (kauppalistaa lukuun ottamatta) tuovat väistämättä mieleen myös sen, mihin listoja voidaan myös käyttää – ei kannata unohtaa mitä eräs mustaviiksinen saksalainen akvarellimaalari sai aikaan. Listoja ihmisistä, jotka on vain tuhottava ja hävitettävä maailmasta, koska on vain yksi kaunis ja puhdas rotu olemassa. Voimakas ja vahva sekä nuori ja terve, mielellään vaaleahiuksinen sekä sinisilmäinen.
Pian saa antaa äänensä EU:n parlamenttivaaleissa. En ole sinisilmäinen.
Euroopan Unionissa isot ja suuret, ne joilla on maatansa edustamassa yli viisikymmentä edustajaa, ovat tietenkin enemmistönä. Pienet jäävät jalkoihin, ne joilla ei ole riittävästi edustajia. Mutta eihän EU:ssa olekaan kyse yhden tai kahden yksittäisen valtion eduista tai hyödyistä, vai onko sittenkin, herää pehmeässä päässäni epäilevä kysymys. Olen epäluuloinen tätä Unionia kohtaan, ollut koko ajan. Euron kolikko ei ole tehnyt minusta eurooppalaista, kulttuuri ja tuttavuudet sekä ystävät ja matkustaminen sen sijaan ovat tehneet sen – aika päiviä sitten.
En ole sinisilmäinen enkä vaaleahiuksinen, enkä kovinkaan nuori.
Bernando Bertoluccin elokuva 1900 on hyvä elokuva fasismin noususta ja yksilöistä, jotka siihen imuun menevät. Se on hyvä elokuva siitä mihin voiton maksimoinnin jatkuva tavoittelu johtaa. Täytämme käskyjä, toimimme velvollisuudesta ja monesta muustakin syystä, mutta valitsemme. Leena Krohn kirjoittaa teoksessaan Kynä ja kone (wsoy 1996):
“Argentiinalainen upseeri, joka työkseen heitti eläviä ihmisiä lentokoneesta valtamereen, kertoi kerran kompastuneensa lennolla lähellä koneen avointa oviaukkoa. ”Vasta silloin”, hän sanoi, ”ymmärsin mitä olimme tekemässä.” Mutta riittikö ymmärtäminen ? Ei, sekään ei riittänyt. Joka keskiviikko, vielä pitkään tämän tapahtuman jälkeen hän jatkoi ihmisten syöksemistä lentokoneesta tylyyn kuolemaan.”
Ei tarvitse olla argentiinalainen upseeri tänä päivänä voidakseen kohdella eläviä ihmisiä miten tahtoo. Ihan totta, heitä on, joiden mielestä kaikilla ihmisillä ei ole oikeutta saada elää mahdollisimman hyvää elämää. Ehkei Marx ihan väärässä ollut kaikessa, mistä kirjoitti 1800-luvun lopulla. Eikä ajattelu ole siihen päättynyt tai pysähtynyt. Yhdysvaltalaisella Immanuel Wallersteinilla on myös varsin kiintoisia ajatuksia, joihin kannattaa tutustua hänen, joka tohtii ajatella tuleviakin.
En ole sinisilmäinen, vaaleahiuksinen enkä nuori ja ajattelen, että koska luonto on moninaisuudessaan ihmeellinen, niin miksipä ei ihmisyhteisötkin voisi olla.
Kun nykyistä Eurooppaa seuraa, järkyttyy siitä kuinka vahvassa nousussa äärioikeisto on. Saksassa, Italiassa, Ranskassa. Muuallakin, mutta edellä mainituilla on myös eniten edustajia Euroopan parlamentissa, johon valitaan 785 jäsentä, ja jonne Suomi saa lähettää 13 edustajaa. Joten mitkään henkilö- tai persoonavaalit nämä eivät ole, paitsi ehkä vasta silloin, jos se suuruudenhullu ajatus ”Euroopan Kuninkaasta” jonakin päivänä tulee todeksi. Toivottavasti ei tule.
Parlamentissa on oikeisto ja vasemmisto (suomalaiset kepulaiset ja rkp ryhmittyvät oikeistolaisiin). Jos haluaa vahvistaa harvojen oikeuksia sekä markkinaliberalistista käytä-kuluta-tuhlaa ajattelua ja ajattele-vain- omaa-etuasi, niin silloin antaa äänensä oikealle. Jos haluaa, että ihmisoikeuksista pidetään huolta niin työelämässä kuin muuallakin, ja jos on sitä mieltä että ei-eurooppalaisilla on myös ihmisoikeutensa, ja jos haluaa, että ympäristöön liittyvät asiat eivät ole toisarvoisia, niin silloin antaa äänensä vihreä-vasemmalle.
Kuulun jälkimmäisiin, jo silmieni värinkin perusteella, ja siinä tarkoituksessa käyn antamassa sen äänen, joka minulle on suotu. Säästösyistä ja tehokkaasti toimivan yhteiskunnan takia on varottava taivaalta putoavia kiviäkin – kun eihän elävistä ihmisistä ole niin väliä, kunhan on tie, joka vie. Lue lisää tästä.
Kannattaa myös käydä tutkailemassa Euroopan parlamentin sivuilla, kuka siellä mitäkin puuhailee.
Viimeisimmät kommentit