Avainsanat

, , , ,

Kymmenen vuotta sitten etsin sanoja sekä tietoa yksinelävistä naisista kootessani radiodokumentin aineistoa ja tehdessäni käsikirjoitusta. Kirjastot, kotikirjahylly ja muu tietotodellisuus notkui kertomuksia aivan muusta. Kuvittelinko siis olemattomia? Että yksineläjänaisen todellisuuskokemus olisi ylipäätään olemassa. Minkäänlaista tietoa ei ollut olemassa, mutta kokemustietoa oli, hiljaista ja näkymätöntä tietoa sekä paljon puhumatonta ja jakamatonta todellisuutta. Naistutkimusta opiskellut ystäväni kertoi, että myös naistutkimus vaikenee. Vaientaminen on eräs vallankäytön muoto. Olen aina ollut kiinnostunut todellisuuksista, jotka ovat näkymättömiä ja piilotettuja ja joista vaietaan eikä aina vain häveliäisyys syistä. Tiesin myös, että mitä kauemmin ihminen joutuu patoamaan ja kieltämään omaa todellisuuskokemustaan ja tietoaan, sitä vieraammaksi hän muuttuu itselleen.

Sen toki olin jo huomannut, että kanssaihmisillä oli varsin selvä käsitys naisyksineläjästä. Oli oltava kohtelias tai lystikäs ja hauskakin, jos kuka tahansa kysyy ja melkein milloin sekä missä tilanteessa tahansa: milloinka sinä, et kai sinä, oletko sinä, etkö sinä, kenen kanssa sinä ja voitko sinä.

Arja Mäkinen on tehnyt väitöskirjan ja populaariteoksen tutkimusaiheestaan yksinelävistä naisista: Oikeesti aikuiset. Väitöskirja ja populaariteos kertoo aikuisista yksinelävistä puolisottomista sekä lapsettomista naisista. Molemmat teokset sisältävät runsaan ja mielenkiintoisen aineiston 30-47 –vuotiaiden yksineläjänaisten elämästä nykypäivän Suomessa.

Enpä ole koskaan kai viihtynyt näin hyvin väitöskirjan ääressä.

Kirjailijan häiriöklinikalla käytiin kaksi pitkähköä ja reipasta sananvaihtoa aiheen ympärillä, siellä singahtelivat ja risteilivät eri todellisuudet ja kerronta vahvisti väitöskirjan tematiikkaa. Keskustelu tosin karkasi ainakin minulta käsistä kuin ilmapallo, jonka liitoa taivaalla olen aina katsellut ilolla. Lapsena päästin eräänä vappuna ilmapallon salaa lentoon ja katselin sitä, kuvittelin sen, minne se menee ja yritin olla sen jälkeen riittävän onnettoman näköinen, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä ja etteivät ne, jotka pallon olivat ostaneet tulisi onnettomiksi. Ihminen oppii hyvin varhain miellyttämään muita. Miellyttämisellä on hintansa. Oppii kätkemään ja piilottamaan todellisuuskokemuksensa, mutta siellä se on olemassa ja odottaa löytäjäänsä tai sitä, että joku sen näyttää.

Ikärajauksensa (30-47v.) Mäkinen perustelee hyvin, koska alle kolmekymmenvuotiaan puolisottomuuteen tai lapsettomuuteen ei juurikaan kiinnitetä huomiota ja että hedelmällisyysiän ylittänyttä naista ei enää häiritä ulkopuolisten taholta lapsentekoon liittyvillä kysymyksillä. Olen jo ohittanut tämän biologisen tuotantovaiheiän, mutta tunnistan asiat, joista niin väitöskirja kuin populaariteos kertovat. Nyökyttelen päätäni tyytyväisenä. Rajaus on hyvin oivallettu, koska tuohon elämänkohtaan kohdistuu kaikkein suurimmat ulkoiset paineet tosin sama asia hieman häiritseekin. Perheellinen nainen, jonka lapset aikuistuvat ei ole samassa tilanteessa kuin ikäisensä yksineläjä, kuten Mäkinen hahmottelee, koska polku yksinäisyys-autonomia kokemukseen vasta aukeaa silloin äiti- tai vaimonaiselle ja sen kuten muiden siihen liittyvien asioiden kohtaaminen on silloin aivan eri kohdassa.

Monet elämään kuuluvat asiat jatkavat myös rataansa (yli 47-vuotiaillakin): seksuaalisuus, kumppanuudet, ystävät, suhde lähiomaisiin, rooli tai osa työelämässä ja elämä työelämämarkkinoiden ulkopuolella. Tärkeä aihe sekin, koska se, mikä on sallittua minkäkin ikäiselle naiselle herättää aivan älyttömiä ja pöllöjäkin mielikuvia.

Ansiokasta Mäkisen väitöksessä ja populaariteoksessa ovat ne lukuisat tulokulmat, joiden kautta katsellaan yksineläjän suhdetta muihin ja maailmaan. Se, kuinka Mäkinen rakentaa naiskertomusten kautta ja avulla uutta tietoa on nautittavaa luettavaa. Naistarinat nyöritetään taiten naishistorialliseen jatkumoon ja teksti keskustelee monien eri elämänteorioiden kanssa. Se on nimittäin suursiivouspäivä kun myyttien matto kannetaan pihalle ja siitä ravistellaan turhat pölyt pois.

Toinen ansiokas asia on, että väitöskirjan ei tarvitse olla kielellisesti vaikea tai monimutkainen ollakseen samanaikaisesti tieteellisesti pätevä ja useille lukijaryhmille aukeava. Hyvä ja selkeä suomenkieli on suuri ilonaihe tässä maailmassa. Ajattelu kun ei useinkaan syvene tarpeettoman monimutkaisesta kielestä.

Elämänkaariteoreetikot joutuvat ehkä piirtämään tämän jälkeen ihan uusia maailmankarttoja matkasta aikuisuuteen, ja vaikka yksikään elämä ei koskaan tapahdu opaskirjojen mukaan, niin aika erikoisella tavalla niiden kertomat totuudet kuitenkin vaikuttavat ajatus- ja toimintamaailmamme. Ihminen, joka yrittää elää tai toteuttaa vain ja ainoastaan ulkoisen järjestyksen sekä vaatimusten mukaista elämää saattaa menettää paljon. Naistutkimuksenkin laivaan kannattaa lastata yksineläjien todellisuuden tutkiminen sekä elämänhistoriallisen aineiston kerääminen ja queer-tutkijat voisivat laittaa pornolehtensä työpöydällään ehkä vähän sivummalle. Arja Mäkisen väitöskirja on kuin umpimetsään ja umpihankeen tampattu uusi polku, naisen elämästä ylipäätään ja asiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea jompi tai kumpi teos.

Arja Mäkinen:Oikeesti aikuiset

Vanhoja piikoja ja vapaita naisia

Advertisements