ladut

Olen kulkenut tänään viiden kilometrin tuntivauhtia lumisessa metsässä, ja lumi, se tussahteli puiden oksilta alas melko tiukoissa pikku paketeissa. Kuului vain puf ja puf, ja sitten tuli hiljaista. Polku oli painunut liukkaaksi jäiseksi kiemurtelevaksi reitiksi metsän keskellä. Metsässä unohtuu ja muistuu moni asia. Kaatuneeseen vanhaan kuuseen nojaten voi lepuuttaa kuuloaan sekä muita aistejaan ja juoda päiväkahvit termospullosta. Ajattelin siinä puuhun nojaillessani kaikenlaista, mitä nyt mieleen juolahti kun ohitse suhahti hiihtäjä ja pian toinenkin. He tulivat näkökenttääni yhtä nopeasti kuin häipyivätkin, jättivät kuitenkin kuvan tajuntaani: toisella oli punainen anorakki ja hän horjahti, melkein kaatui, toinen oli pukeutunut kehoa myötäilevään siniseen Adidas pukuun ja hän hiihti niin lujaa ettei todennäköisesti havainnut muuta kuin ladun. Punapukuinen yritti pysyä sen sinipukuisen perässä. Iltapäivä meni siis metsään, muillakin kuin minulla.

Metsän tuoksu ja lumen hajun hengittäminen oli pitkään mukanani tultuani kotiin. Lumihan haisee, siitä ei voi kai sanoa että se varsinaisesti tuoksuisi, mutta siinä on sellainen kostean ja talvisen metsän haju. Luin kirjeitä ja ryhdyin vastaamaan niihin. Sähköpostilaitoksen posteljoonit kuljettavat laukuissaan nopeasti kirjeet perille, Itellan ratsuiltahan on mennyt jopa kaksikin viikkoa toimittaa postikortti Turusta Helsinkiin, jopa Pietari Brahen aikanakin kirjeet ja kortit kulkivat nopeammin.

Bloggailun vuoksi tai ansiostakin saan postia, toisinaan.

Se on luonnollisesti vähän toisenlaista kuin ystäväposti tai posti sellaiselle ihmiselle, jonka jo tuntee, edes jotenkin. Kummallista postia en saa useasti, mutta ne hätkähdyttävät kyllä, silloin kun niitä saa luettavakseen. Eräs ihminen väitti kerran tietävänsä mitä ajattelin ja tunnen häntä kohtaan, vaikka emme ole koskaan tavanneetkaan. Väitteensä lopuksi hän kysyy: miksi ajattelen ja tunnen niin? Siihen on oikeastaan mahdotonta vastata, koska hän on jo päättänyt mielessään sen, mitä minä ajattelen ja tunnen. Toinen kirjelmöitsijä vetäisi jo tuomarinkaavunkin päälleen; hänkin ilmoitti tietävänsä minkälainen olen ja senkin hän tiesi,että kätken vihamielisiä piiloviestejä sanoihini, tosin lieventävänä asianhaarana oli hänen mielestään se, että olen kuin olenkin syyntakeeton. Eikä auta, vaikka kuinka yrittää vähän oikaista toisen tulkintoja. Kummankin kirjelmöijän mielessä kuhisee mielen pikku demonit, joiden kanssa ei totisesti ole varmaankaan helppo elää. Ei kannata tehdä mitään, koska vähänkään paranoidisen ihmisen linssejä ei voi kirkastaa mitenkään, sellaista fairyä ei ole, jolla tämä todellisuuskokemus muuttuisi, näitä pahantahtoisia vainoajia sekä heille suunnattuja piiloviestejä löytyy kaikkialta, minne he sitten kulkevatkin.

Maailmassa, jossa ollaan pelkän kirjoitetun kielen, sanojen kanssa tekemisissä, on luetun ymmärtämisellä suuri merkitys. Kuulin tämän, en muista missä ja milloin, mutta painoin mieleeni jo silloin, aikoja sitten: ”Älä koskaan luule tietäväsi, mitä ihminen sanoillaan tarkoittaa, ennen kuin olet kysynyt”, – luuleminen kun ei ole tietämistä, sehän on vain, niinpä niin, luuloa.

Eilen illalla luin uudelleen Leena Krohnin teosta Datura (wsoy 2001). Krohn kertoo siinä tarinan paranormaaleja ilmiöitä käsittelevän lehden toimitussihteeristä, joka ryhtyy hoitamaan astmaansa daturan siemenillä ja se auttaakin, mutta lääkkeelläpä onkin sivuvaikutuksensa. Datura nimittäin osoittautuu varsin vaaralliseksi rohdoksi: se harsottaa todellisuuden ja muuntaa käyttäjänsä aisteja, muistia ja maailmankuvaa sekä suhdetta todellisuuteen. On hetkiä, jolloin väistämättä tulee mieleen, että daturan siemeniä on tullut nauttineeksi eräs sun toinenkin.

Huomenna kuitenkin naistenpäivä kahvitukselle hyvän ystävän kanssa sekä pienehkölle kävelylle.

Todellisuus on jaettua harhaa, kirjoittaa Helena Sinervo HS:ssä tästä Krohnin Daturasta

Mainokset