oielama_fotopreivi-copy

Pidän vanhoista ihmisistäni. Heidän unohtamisistaan ja muistamisistaan sekä muistin avaruudesta, jota hataruudeksikin jotkut kutsuvat, vaikka muisti ja muistaminen vain muuttuu jokaisella ajan myötä toisenlaiseksi. Ihmisessä kun ei ole vain yhtä ikää, jokaisessa on niitä monta sisäkkäin ja rinnakkain sekä aikakauttakin kuin venäläisessä puunukessa. Olen tuntenut ja tunnen kronologiselta iältään myös nuoreksi nimettyjä, jotka ovat sisäiseltä ja sielulliselta iältään vanhoja, silti sidottuina – ainakin jonkun elämänjakson ajan, vain yhteen sukupolveen. Koin itse lapsena olevani vanha, en oikeastaan hirveän paljon nauttinut lapsena olemisesta. Se merkitsi usein, ei toki aina, kokemusta siitä että minuun asennoiduttiin kuin lapseen, joka ei ymmärrä tai tiedä. En todennäköisesti aina kaikkea ymmärtänytkään lapsena tai nuorena, mutta en ymmärrä nytkään, en mitenkään kaikkea, ja joistain asioista aina vaan vähemmän. Joistain toki, hieman enemmän. Tietämisestä en jaksa tai halua sanoa, ainakaan mitään ehdotonta tai totaalista.

Yhä oleellisempaa on, että elämässä on ihmisiä, eläviä ystäviä. Luin kirjankin. Leena Krohnin uusimman Valeikkuna -teoksen. Koen sen hieman liian ”yksinkertaistavana” fantasia-todellisuuskuvana ja … (kolme pistettä, en osaa asetella ihan vielä sanoiksi koko lukukokemustani). 

Hienoa olla täällä, kuitenkin ja kaikesta huolimatta sekä sen tähden. Oi, elämä. Oi.

Advertisements