minotaurus

 

Kun ranskalainen kirjoittaa romaanin lesboista, eletään elämää muiden kanssa ja rakastetaan kuten Helene de Monferrandin romaaneissa. Ja kun lesbojen elämää kuvaa britti, Sarah Waters, hän kirjoittaa myös koko ulkopuolisen maailman sekä historialliset tapahtumat niin, että homoseksuaalit elävät tässä maailmassa kuin muutkin, näkökulma on kuitenkin lesbojen. Kun amerikkalainen kirjoittaa tästä aiheesta, Alison Bechdel, hän kirjoittaa neuroottisesta isästä ja pakkoneuroosiensa kanssa painiskelevasta tyttärestä sekä kylmästä ja etäisestä äidistä. Ulkopuolinen maailma on liki samanlainen kulissi kuin perhe-elämäkin. Lesbouteenkin havahdutaan teoreettisen kliinisesti, ja kuka ties, näitä vain ”teoreettisesti-lesboja” saattaa tietenkin myös olla olemassa.

Alison Bechdel ryhtyi tekemään 1980 -1990-luvun taitteessa feministisiä ja poliittisesti kantaa ottavia sarjakuviaan amerikkalaisista lesboista. Kymmenisen vuotta ilmestymisensä jälkeen tehtiin suomennoskokoelma Lepakkoelämää (Kääntöpiiri 2000). Tekijä itse kertoo suomennoksen takakannessa, että on aika ”nostalgista lukea niitä nyt”. Siltä minustakin tuntui kun otin ne kirjahyllystä nyt, mutta se oli oiva keino nähdä Bechdelin työt myös eräänlaisena jatkumona, eräässä spiraalissa. Hän kertoo videohaastattelussa, että loi tämän yhteisön, koska hänellä ei ollut sellaista. Bechdelin sarjakuvalesboyhteisöä voi siis pitää maana, jota ei ole ja joka on.

Luin Bechdelin sarjakuvaromaanin Hautuukoti (Like 2009) ja muutamia muitakin on tässä luettavana, niistä sitten toisella kertaa.

Elämänkertansa voi rekonstruoida lukemansa kirjallisuuden kautta ja tähän on, kuinka ollakaan, helpohkoa samaistua. Tosin omaan kirjalliseen elämänkertaani mahtuu kyllä useampi naiskirjailija kuin Bechdelillä. Hän on ollut kuitenkin huolellinen kirjallisuusviitteissään ja valinnut kirjallisuudesta sekä näytelmäteksteistä hienoja kuljetuksia sekä kohtauksia, toisinaan vain näytelmän tai kirjan nimen, jonka lukija havaitsee vain stripistä. Hän on myös nähnyt vaivaa kaikkien niiden yksityiskohtien osalta, joilla tulee kertoneeksi amerikkalaisten homojen ja lesbojen sekä amerikkalaisen lesbofeminismin historiasta, ja tarjoaa melko viipaleen sitä niin kuvituksessa kuin tekstinkin kautta. Sekä kuvituksessa, että kertomuksessa itsessään, on käytetty paljon metaforia ja vanhojen mytologioiden materiaalia. Suurin osa kirjallisuuslähteistä on kuitenkin eurooppalaista, ei suinkaan amerikkalaista, ja olisiko pelkästä amerikkalaisesta kirjallisuudesta syntynytkään tällaista moneen suuntaan viittoilevaa tarinaa?

Perustarina on isän ja tyttären suhde sekä homoseksuaalisuus. Päähenkilö Alison on 19-vuotias kun hänen isänsä kuolee. Alisonin seksuaalinen herääminen ja lesbouden tiedostaminen sekä isän homoseksuaalisuuden tajuaminen ovat asioita, jotka kietoutuvat niin perheen sisäisiin suhteisiin kuin ulkomaailmankin tapahtumiin. Bechdel käyttää kerronnassaan queer- ja naistutkimuksen käsitteistöä analysoidessaan isän ja tyttären suhdetta. Hän veivailee sitä naismaskuliinisuudesta ja miesfemininiinisyydestä käsin sekä pyörittelee samassa taikinassa myös buch-femme  lesbostereotypioita, jotka ovat amerikasta tänne meillekin lehahtaneita tyypittelyjä. Ne ovat aika amputoiviakin ja antavat aika rajoittuneen kuvan lesbojen elämästä. Ja miksi lesboksi kasvaminen kuvataan tällä iänikuisella stereotypialla: hameita inhoavasta poikatytöstä maskuliiniseksi naiseksi?

Bechdel onkin aika lähellä kompastua älyllisen spekulointinsa monttuun. Olen hyvin nihkeä lukijana sille amerikkalaiselle ihmiskuvalle, jossa vatvotaan neurooseja ja vellotaan niissä loputtomasti. Sitäkin tässä teoksessa on: niin isällä kuin tyttärellä on pakkomielteensä ja neuroosinsa, niitä ei kuitenkaan tahkota tolkuttomasti. Mies- ja naiskuvastot ovat tässäkin teoksessa hyvin amerikkalaisia. Esimerkiksi suomalaista intohimoisesti puutarhaa hoitavaa miestä ei pidetä homona tai puutarhanhoitoa homohommana.

Lapsena pidin paljon Hergen kuvittamista Tinteistä, niiden värimaailmoista sekä lukemattomista pienistä yksityiskohdista, joita niissä oli. Bechdelin pelkistetty ja yksityiskohtaisen tarkka piirrostyyli muistuttaa hyvin paljon Hergen kuvitustyyliä. Tykkäsin tästä selkeästä ja vedenvärisestä kuvituksesta. Kuvitustyöstään kirjailija kertoo tässä videossa ja tajusin kuinka taitavasti hän on osannut käyttää tietotekniikkaa sekä internetissä olevaa materiaalia hyväkseen kirjaa tehdessään.

Hautuukoti on kertomus erään perheen labyrintistä, jonka uumeniin on piilotettu Minotaurus, se kuningas Minoksen poikkeava, erilainen lapsi. Tässä kirjassa poikkeavia on kaksi: isä ja tytär. Kirja kertoo ennen muuta isästä ja tyttärestä, joiden osat kääntyvät heti alkuun jo päinvastaisiksi: ”meidän näytellessämme tuon myyttisen asetelman uusiksi, kohtalokkaaseen pudotukseen en kuitenkaan syöksynyt minä vaan isäni”. Perheen muut jäsenet, äiti ja sisarukset, jäävät tarinassa sivummalle, ovat tarinaa kuljettavia statisteja.

Lukuisten kirjallisuusviitteiden ja -hahmojen avulla perhekertomusta laajennetaan syklisesti luku luvulta, ja seitsemän luvun verran (maailman seitsemän ihmettä, seitsemän peninkulman saappaat, seitsemäs taivas…). Kirja sekoittaa aikatasoja paitsi kirjallisuusviitteidensä avulla myös kerronnallisesti. Kertoja on jo kyllin etäällä ajoista, joista kertoo ja siksikin kerronta on viileän etäistä, ikäänkuin se mistä kertoja kertoo, ei lainkaan koskettaisi häntä. Kertomus ei etene kronologisesti vaan syklisesti siten, että jokainen luku muodostaa oman spiraalinsa ja nämä spiraalit kietoutuvat toisiinsa kuin labyrintin säännölliset, mutta mutkalliset käytävät. Tämän Bechdel tekee taitavasti, muisti on hänelle kulkuväline. Kuten Marcel Proust on sanonut: ”Todellisuus muotoutuu vain muistissa: tietoisuus on kiinni menneessä tavalla jossa nykyhetki on vain muistin tyyssija.”

Kirjallisuutta kohtuullisesti lukeneelle Hautuukoti on hauskaakin luettavaa sekä tietenkin kun sarjakuvaromaanista on kyse: kuvanlukutaitoakin tarvitaan.

Alison Bechdelin löytää TÄÄLTÄ

 

Mainokset