Kävin teatterissa. Näin (tai: koin) ohjaaja Andriy Zholdakin tulkinnan Leo Tolstoin romaanista Anna Karenina. Olen ehtinyt kuulla ja lukea tästä näytelmästä paljon sekä käynyt pari keskustelua. Arvostelut ovat olleet ylitsevuotavan kiittäviä ja ylistäviä.

Ennen esitykseen lähtöäni katson heti ensi-illan jälkeen tulleen AamuTV –lähetyksen Ylen Areenalta. Pääosan esittäjä Krista Kosonen, nuori ja kaunis nainen, esittelee haastattelussa mustelmiaan. Hän paljastaa käsivartensa ja sanoo että jalat olivat yhdessä vaiheessa ihan sinisenä mustelmista, mutta enää eivät jalat ole kokonaan sinisenmustat. Hän puhuu kuin puudutettu, ja kertoo nukkuneensa hyvin vähän. Minua kylmää.

Silkka sensaationhakuisuus ajaa minut harvoin, jos koskaan, katsomoon. Tästä näytelmästä sekä sen ohjaajasta Andriy Zholdakista on kirjoitettu paljon. Hänen kerrotaan saavan ristiriitaista vastaanottoa maailmalla, palkintoja sekä myös kritiikkiä.

En tunne hänen töitään, joten niistä en voi sanoa mitään, mutta hän kyllä erehtyy väittäessään että suomalaiset näyttelijät eivät osaa ammattiaan. En vain luule vaan tiedän nähneeni suomalaista teatteria enemmän kuin hän, ja ehkäpä myös enemmän kuin Krista Kosonen joka sanoo, että paljon tehdään ”hällä-väliä” –teatteria. Wikipedia kertoo, että Kosonen on esiintynyt ennen tätä näytelmää kahdessa sivuosassa Ryhmäteatterissa ja tehnyt elokuva- ja tv-rooleja. En ole koskaan nähnyt Ryhmäteatterissa ”hällä-väliä” –teatteria, mutta televisiosta kylläkin.

Ensimmäisen kolmanneksen aikana esityksessä lämmitellään ja luodaan kiihkeää tunnelmaa: Anna Karenina tulee lavalle tiukoissa ja vartalonmyötäisissä pikkuhousuissa hopeanväriset tähdet alastomien nänniensä päällä sekä levittää haaransa yleisöä kohden, naisia paiskotaan rajuin liikkein seinää vasten ja hakataan heitä lattialla, huudetaan repliikkejä samalla käheällä nopeatempoisella äänellä jota näyttelijät käyttävät koko esityksen ajan, juostaan ja juostaan ja juostaan ympäri lavaa. Paiskotaan esineitä ja ihmisiä ympäriinsä, hajotetaan raivon vallassa tuoleja ja huudetaan käheällä äänellä. Intohimoinen ihastuminen joka sekoittaa ihmisen sielunelämän esitetään juoksemalla halun riivaamana ympäri lavaa tai pyöriskelemällä kuin kolmivuotias karkkihyllyn edessä kouristuksen vallassa. Haluan rakkautta ! Haluan namia ! Jokainen on nähnyt kolmivuotiaan joka kieltäytyy tai uhmaa tai ilmaisee pettymyksensä heittäytymällä lattialle narsistisen raivon vallassa. Hän tärisee tunteidensa voimasta juuri samoin eikä saa henkeä.

Ennen väliaikaa (noin puoliväli) ollaan juhlissa joka muistuttaa lähinnä nuorisodiscoa. Näyttämö on äkkiä kuin ”Levottomat – osa 8”. Naidaan ja nussitaan. Hässitään ja nytkytetään vähissä vaatteissa, ei kuitenkaan ihan täysin alasti, vaikka esitelläänkin tissejä ja napoja. Miehet eivät esittele kalujaan, ovat vain yläosa paljaina ja hikisiä sekä lihaksikkaita. Hiertävät itseään kiihkeästi naisten pohkeita vasten. Ollaan humalassa. Ja tapellaan, tietenkin. Ollaan mustasukkaisia. Hypitään sohvilla, tanssitaan pöydällä, suudellaan kiihkeästi kuin suomalaiset juhannusyössä. Onkohan tämä perisuomalainen rituaali Zholdakille lainkaan tuttu, ja onkohan hän koskaan käynyt suomalaisen lähiön keskiolutkuppilassa lauantai-iltana puolen yön jälkeen? Mieleen hiipii epäilys ettei ole. Siellä on nimittäin luultavasti rajumpaa suomalaista tunteellista ja fyysistä ilmaisua.

Väliajalla luen ohjelmavihkosta, että Zholdak haluaa kertoa rakkaudesta, kuinka tärkeätä se on elämässä, maailmassa. Olen tästä asiasta täysin samaa mieltä, mutta jos tämä, jota juuri olen katsonut eläisi seinieni takana, kerrostalossa jossa asun, sinne olisi jo soitettu poliisit. Ja itse asiassa onkin, muistan naapurini kertoneen ennen joulua, hissin seinäänkin ilmestyi isännöitsijän kirje asiasta.

Väliajan jälkeen esitys keskittyy enemmän sekä tarkemmin Anna Kareninan ja Vronskin suhteeseen jota on viritelty sekä kehitelty ensimmäiset kaksi tuntia. Se alkaa hienolla tanssillisella kohtauksella luistinradalta. Mieleeni tulee Sally Potterin valtavan hieno elokuva Orlando jossa on myös samanlainen kohtaus. Esityksessä on muutenkin paljon elokuvallisia kohtauksia ja visuaaliset elementit ovat vahvoja, etenkin viimeisen tunnin aikana. Ne kannattelevat mielestäni muuten surkeaa näyttelijäntyötä, joka on kyllä fyysistä (juoksemista ja hyppimistä) mutta kapeaa ja vivahteetonta sekä mekaanista kuin näyttelijät olisivat robotteja jotka puhuvat kovaa ja käheästi.

Mutta

musiikki ja koko äänimaailma on aivan mahdottoman taitavaa, lavastus todella onnistunutta, valotaide aivan käsittämättömän hienoa. Jos ne puuttuisivat, edellyttäisi jo hyviä näyttelijäntaitoja pitää katsojat katsomossa. Ehdottomasti parhainta on tässä näytelmässä äänimaailma, musiikki, lavasteet ja valot. Aivan mestarillista. Tunteet ja mielikuvat, ajatukset Anna Kareninasta sekä elämästä, naisen sosiaalisista rooleista syntyvät niistä. Siinä on tämän esityksen moniulotteinen ihme.

Kotiin tultuani ajattelen Kososta, mustelmilla olevaa nuorta naisnäyttelijää, ja mieleeni tulee Helena Kallion romaani Kun sielu puutuu (Teos 2006). Se kertoo alle kolmikymppisen naisnäyttelijän psyykkisestä murtumisesta ja pohjautuu kirjoittajan omiin kokemuksiin.

Kaikkein vähäisin este kirjan naiselle ei ole teatterimaailman miehisyys, sen ”Keisarit” ja ”Lakeijat”. Ilmapiiriin piintynyt seksuaalinen vaatimus pysyy ja painaa. (Antti Majander HS 15.5.2006)

Muistan Helena Kallion puhuneenkin siitä kuinka nuoria naisia kohdellaan huonosti teatterimaailmassa. Teatteri on myös työyhteisö. Emme voi tietää kuinka Kososelle käy, kukaan ei tiedä, mutta  toivotaan ettei seuraava näytös hänen kohdallaan ole mielisairaalan suljettu osasto, sinne ei yksikään nyt yleisössä taputtanut tule. Mille yleisö taputti?

Oliko näytelmässä rakkautta?

Luultavasti heille joille hakkaaminen, lyöminen ja riehuminen raivon tai intohimon vallassa sekä kolmivuotiaan tasolle regressoituminen on sitä. Intohimosta siinä on paljon, muttei niin että se voisi rakentaa jotain, luoda eikä hakata mustelmille. ”Halusin vain rakkautta. Ja sitä ei ole” , toteaa Anna Karenina näytelmän loppusuoralla.

Olen nähnyt parempaakin teatteria, olen. Ihmetellä voi myös miksei kulttuuripääkaupunkihanke Turussa voisi nostaa suomalaisia hyviä ohjaajia maailmankartalle tai edes Euroopan kartalle, ja olla ylpeä heistä.

Ja vielä: otan Anna Kareninan lukulistalleni, sen verran jäi tässä tulkinnassa tästä nimenomaisesta romaanista vaivaamaan mieltä.

Mainokset