En ole lukenut Kari Hotakaisen kirjoista kuin Buster Keatonin elämä ja teot (1991) sekä hänen runojaan joskus muinoin.

Olen tähän päivään asti luullut, että Hotakaisen romaanit ovat täynnä äijä-ähkyä, naisongelmia ja loputonta rakentamista sekä työkalujen kanssa puuhailua. On minullakin työkalupakki komerossa, pakko olla, jos aikoo saada työpöydän kasaan niistä kymmenistä erikokoisista paloista tai lamput kiinni kattoon tai kiristettyä parvekkeen kahvan joka aina löystyy, eikä huoltomiestä saa mistään tai vaihdettua polkupyörän etukumin, mutta en halua lukea sellaista romaania joka on kuin lukisi Bilteman kuvastoa tai K-raudan kevätesitettä (tosin nyt kaipaan sitä, kun pitäisi hankkia kohtuuhintainen talikko).

Erehdyin.

Luuloni perustui Juoksuhaudantiestä tehtyyn leffaan josta en jaksanut kiinnostua. En sitten niin yhtään. Mutta kun luin Hotakaisen romaanin Ihmisen osa (2009), olivat  luuloni tipotiessään, kaivoin kirjahyllystä sen Buster Keaton teoksenkin. Siinä on kaksi lausetta, jotka mielestäni tiivistävät jotakin keskeistä tästä uusimmastakin kirjasta:

  • Nauru on siima, joka vetää sinut pohjasta ihmisten ilmoille ja kimmeltää.
  • Alakulo on ilotalon kivijalka.

– Parasta Hotakaisen uusimmassa romaanissa on ehdottomasti huumori, ja se syvin laji nousee tragedian pohjavesistä. Ja silloin nauraa kun ei naurateta eikä väkisin yritetä huvittaa, koska ei elämässä sinänsä mitään huvittavaa ole, mutta nauraminen, se tekee kyllä hyvää. Parasta on oivaltavat havainnot. Aforismit joista voisi koota kokonaisen kokoelman. Parasta on lämpö, joka kuitenkin on olemassa kaiken tolkuttomuuden keskellä ihmisten välillä sekä oikeamielisyys, etenkin silloin kun tapahtuu kauheita ja järkyttäviä asioita joista tahtoo toisen vastuuseen (lue hotakaisen 9 ajatusta kirjan verkkosivuilta: kosto-tasaaminen).

Hotakainen on kirjoittanut runoja ja hän on sanonut pitävänsä Sirkka Turkkaa lempirunoilijanaan. Turkan perussuru asustaa Hotakaisen alakulon ilotalossa, tai ainakin naapurissa. Ja se on pelkästään hyvä asia se. Pidän kummastakin.

Romaanilla on omat verkkosivut, jossa Ritva Valkama lukee romaanin alkua. Aivan kirjan alussa esitellään eläkeläinen Salme Malmikunnas joka tulee myyneeksi, ihan sattumalta, elämäntarinansa kirjailijalle. Kuunnella voi ihan rauhassa, ei mene romaaninluku mitenkään pilalle. Verkkosivuilla myöskin kerrottiin että kirjasta ollaan tekemässä leffaversio, se ei innosta edes ajatuksena juuri nyt, koska kirja sentään on aina kirja.

(paljonkohan tästä minun elämästäni kehtaisi pyytää? tämä on nimittäin aivan erityinen, ja hyvinhyvin kallisarvoinen…)

Advertisements