Täytyykö minun perua puheeni Jaakosta ja kylmästä kivestä? Heräsin viime yönä ja palelin, kylmä viima puhalsi ikkunoista ja parvekkeen ovesta sisään, minun oli haettava jopa peitto päälleni ja laitettava parvekkeen ovi kiinni. Täristelin peiton alla hetken ja nukahdin uudelleen.

En ole juurikaan tänä kesänä lukenut kirjoja, vain pari kolme kirjaa.

Alkukesästä Graham Greenin kaksi romaania. Isä Quijote ja  Tädin kanssa maailmalla. Pidin kummastakin. Greenin tapa viedä kertomusta eteenpäin dialogeilla on nautinnollista luettavaa. Ne voisivat hyvin olla oppikirjoja taitavasta dialogin kuljetuksesta. Miellyin hänen kirjojensa henkilöiden tapaan olla toistensa kanssa sekä rakastavaan ihmiskuvaan. Pidin Greenin viljelemästä huumorista ja elämänkysymyksistä joita Green pyörittelee mainioisti kummassakin romaanissaan.

Luin Taina Westin pikkukirjan Suomalainen sankaruus. Pikkukirja, muttei sisällöltään. West on haastatellut muutamia suomalaisia erityyppisestä sankaruudesta ja rakentanut niiden pohjalta teoksensa. Kirja alkaa sarjakuvasankareista ja päättyy todellisempaan sankaruuteen. Kirjoittaja pohtii kirjan keskivaiheilla myös nuoruutensa vasemmistolaisia sankari-hahmoja. Nuorelle ihmiselle erityisesti idolit ovat tärkeitä, hahmot joihin voi kohdistaa ideaaleja, idealistisia ajatuksia tai toiveita. Seitsemänkymmentäluvulla nuorisolla oli muutamia poliittisia idoleita, useampiakin mitä West kirjassaan mainitsee.

Kirjan pohjalta tulisi hyvä radio-ohjelma. Siinä on sellainen rakenne. Näistä sankaruus-asioista saattaisi syntyä kiintoisaakin julkista keskustelua.

Jäin kirjan luettuani miettimään sankareitani tai keitä voisin pitää sankarina, kun ei tässä iässä hae ideaaleja tai tarvitse idoleja siten kuin nuorempana. Päädyin samoihin mietteisiin kuin Taina West teoksensa lopussa, jossa hän miettii pelkoaan minkä hän haluaa voittaa. Kyllä. Pidän sankarillisena sellaisia ihmisiä, jotka voittavat pelkonsa ja ovat sosiaalisesti rohkeita. Jotka puolustavat alakynteen jäänyttä, senkin uhalla että voivat olla itse vaarassa.

Olli Rehn tuli mieleeni. Hän puolusti Alpo Rusia ainoana poliitikkona julkisesti. Mieleeni tuli myös uudestaan kesäinen Prideparaati ja se ihminen joka lähti näiden kaasuaseilla tähtäilevien poikien perään sekä ilmoitti heistä poliisille. Hänkin toimi rohkeasti ja oli myös vaarassa. Tuli mieleeni ystäväni joka meni väliin kun suomalainen keski-ikäinen mies haukkui ja uhkaili kadulla kolmea noin kymmenvuotiasta somalipoikaa. Tuli mieleeni muutama muukin tapaus, jossa on toimittu rohkeasti. Sosiaalinen rohkeus on kykyisyyttä toimia oikein silloin kun tilanne sitä vaatii. Sitä voi pitää todellisena sankaruutena, ja sitä on onneksi olemassa.

Olen tehnyt monta aloitusta joidenkin kirjahyllykirjojen kanssa. Niiden kanssa, joiden maailmaan haluaisin mielelläni painautua. Yksi niistä on Haruki Murakamin Kafka rannalla. Olen aloittanut ja lukenut parikymmentä sivua ja sitten vain lopettanut, unohtanut kirjan moneksi päiväksi, ja aloittanut taas uudestaan. Olen päässyt sivulle 12 kerran, sivulle 26 kerran ja sivulle 36 kerran. Merete Mazzarellan valtavan upea kirja Ei kaipuuta, ei surua on ollut sivulla 28 jo kolme viikkoa (tästä teoksesta olisi monelle elämänkertoja kirjoittavalle paljon opittavaa).

Ne otan mukaani kun ensi viikolla taas matkustan. Luen ne, tai yritän lukea. Ettei kesäni, jonka Jaakko nyt joka tapauksessa näyttää kuitenkin viilentävän, olisi aivan täysin kirjaton.

Kuva:
HAIHATUKSEN tämän vuoden kesänäyttelystä (taiteilijan nimi on minulta hukassa, ja jos jonkun muisti toimii paremmin, niin saa muistuttaa)

Lisäys: Lepis antoi nimen. Marja Metsänen, teos: Satu.

Mainokset