Avainsanat

Kotona. On elokuu. Eteisen lattialle ovat pudonneet ensimmäiset lehdet.

Tilasin alkusyksyni lohduksi HS:nkin, joka päiväksi. Kansan Uutisten Viikkolehti tulee joka perjantai. Olen ollut entistäkin iloisempi sen sisällöistä. Uusi Vasemmisto on täynnä itseäni nuorempien sukupolvien uutta ajattelua ja toimintaa. Se, jos mikään tässä maailmassa, luo toivoa. Nuoret ihmiset. Terveellistä ajattelua ja pyrkimystä siihen ettei työ olisi se ainoa asia jolla ihminen määritellään (arvotetaan) tai se jolla ihmistä saa riistää, vaan sen pitäisi olla se joka tuo toimeentulon lisäksi iloa ja tyydytystä. Kansalaisten perustulo ratkaisisi monta monimutkaista toimeentuloon liittyvää yhtälöä.

Kissa sovittelee itseään matkakassiinsa uudestaan ja uudestaan, ikään kuin se haluaisi mennä mustaan markiisipintaiseen kassiinsa mietiskelemään matkalla kokemaansa. Se kurkistelee laitojen yli, kääntelee itseään erilaisiin asentoihin ja hyppii kassista ulos ja sen sisään. Lopulta vetäydymme kumpikin omiin oloihimme.

”Se on ihan tavallista, normaalia, ettei aikuisilla ole aina töitä.”. Kutakuinkin näin sanoo lähinuori, joka on syntynyt edellisen laman aikoihin ja tajunnut jo päiväkodissa, että aikuiset ovat välillä vailla töitä. Se kuuluu tähän systeemiin. Vaan kuinka sokeita ovatkaan jotkut aikuiset ?  Kun kuusitoistavuotiaskin tämän asian tajuaa: työttömyys kuuluu tähän systeemiin. Eikä siitä päästä ellei systeemi muutu joksikin muuksi. Minkälaiseksi? En tiedä, sitä tuskin kukaan tietää, mutta muuttuu se, sen aavistan. Mihin suuntaan? Toivottavasti sellaiseksi ettei huono-osaisuus kasvaisi, koska se ei tiedä hyvää. Köyhyys on pahinta väkivaltaa mitä ihminen voi harjoittaa toista ihmistä kohtaan, sanoi jo Buddha aikoinaan. Sillä on vakavat seurauksensa.

Täytän toimeentulokaavakkeeni ja ilmoitan olleeni työttömänä neljä viikkoa: työtöntyötöntyötöntyötöntyötöntyötöntyötöntyötöntyötöntyötöntyötön. Ammattiliittoni on hoitanut asioitani mallikkaasti ja saa minun puolestani antaa vaalitukea vasemmistolaisille eduskuntaan pyrkiville.

Otan lehdet ja menen parvekkeelle. Juon tshekkiläistä jääkaappikylmää olutta ja lueskelen niitä läpi. Viikkolehden kolumnisti Emilia Kukkala puhuu tärkeästä asiasta: vihapuheesta. Ihminen saa olla vihainen, suuttunut, mutta näissä on eroa: vihapuhe vai vihainen puhe. Se vaatii tarkkaa korvaa ja lähilukutaitoakin maailmassa, jossa vihapuhetta viljellään erityisesti virtuaalisilla palstoilla.

”Siitä, että hyväksytään mikä tahansa paskapuhe, on yllättävän lyhyt matka siihen, että hyväksytään mikä tahansa paska. Postmoderni kaikella leikittely ja läskiksi lyöminen toimii vain suhteellisen turvallisessa maassa. Siis sellaisessa, jossa kaikilla on likimain samat oikeudet. Sellaista maailmaa vihapuhujat vihaavat.

Itselleni hyvinvoivana valtaväestön edustajana jonkun katkeran misogyynin kommarihuorittelu on täysin yhdentekevää. Kuullostaahan kommarihuora sitä paitsi pirusti paremmalta kuin porvarisrouva – tai katkera misogyyni. Sellaista yhteiskuntaa pidän aika huonona, jossa somalien, homojen ja femakkojen ampuminen kuullostaa ihan normaalilta toim…, siis: puheelta.

Ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajat ovat perinteisesti olleet samaa sakkia.”

(KU/Viikkolehti 30.7.2010)

Hyvin sanottu Emilia.  Emme tarvitsee vihapuheita, mutta me voimme, ja saamme olla vihaisia.

Taittelen sanomalehdet ja painaudun takaisin kertomukseen, jonka on kirjoittanut japanilainen Haruki Murakami. Kafka rannalla puhuttelee sieluani voimallisesti. Onneksi jäljellä on yhä melkein neljäsataa sivua. Ai-van fan-tas-ti-nen romaani !

(tämän lukukokemuksen yritän vielä verbalisoida, mutta myöhemmin.)

 

Kuva:
Haihatuksen kesänäyttelystä 2010.

Mainokset