Kirjallisuus jakaa sellaisia asioita ihmisenä olemisesta, joka vapauttaa meidän energiamme, elvyttää meidät ja havahduttaa näkemään, havaitsemaan jotakin sellaista mitä emme ole ehkä aiemmin huomanneet tai joka on painunut muistimme hämärään tai kertoo meille sellaisesta, jonka tajuamme olevan olemassa, mutta josta emme saa suutamme auki. Hyvä romaani päästää meidät pahasta: liimalappu-käsitetodellisuusmuusista ja esineellistävän lamauttavasta ihmiskuvasta.

Haruki Murakamin Kafka rannalla (suom. Juhani Lindholm) on niittänyt maailmanmainetta, eikä ansiotta. Siinä on kaikki loistavan romaanin rakenteelliset ja kielelliset elementit.

***
Jokaisella on minuus, joka syntyy ja kehittyy ainutkertaisista aineksista sekä kokemuksista. Sen menettäminen merkitsee tuhoutumista. Murakamin romaanissa on kaksi keskushenkilöä: 15-vuotias poika Kafka Tamura, joka lähtee kotoaan ”koska jos hän olisi jäänyt kotiinsa, hän olisi tuhoutunut” ja 60-vuotias mies Nakata joka menettää muistinsa, so. minuutensa, koska hän joutuu täysin selittämättömistä syistä traagisten tapahtumien uhriksi lapsena ja kadottaa sen seurauksena kaiken mitä hänessä (tai hänellä) on ollut.

Näiden kahden keskushenkilön tarina, tai pikemminkin matka, kerrotaan rinnakkaisina kertomuksina. Heidän elämänsä limittyvät toisiinsa toisten ihmisten kautta, ihmisten jotka liittyvät kummankin elämään, jollakin lailla, sekä niiden kysymysten kautta joiden keskellä he elävät. Sekä myyttien, mytologioiden ja  tarinoiden kautta.

Romaani kysyy enemmän kuin antaa vastauksia. Kuten: kuka minä olen kenellekin, mitä ovat muistoni, miten ja mistä identiteettini muodostuu. Onko olemassa kohtaloa ja jos on, missä määrin voin siihen vaikuttaa? Mikä osuus sattumilla on elämääni? Mitä on johdatus, ja onko sitä? Mikä on unen ja valveen raja? Miksi myytit puhuttelevat meitä?

***
Etuliite-ihmisyys, siis: liimalaput joihin herkästi takerrumme:
Romaanissa käsitellään hienosti nimeämistä, siis sitä miten nimeämme itsemme tai toiset ihmiset (miten katsomme, kohtelemme, kohtaamme). Nimeämisellä ja nimittelyllä on merkittävä ero, ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Teoksen eräs henkilö X (en paljasta nimeä, koska se veisi mennessään erään kerronnallisen viehätyksen), kertoo itsestään näin:

Minulla on naisen ruumis, mutta miehen mieli. Minulla on miehinen tunne-elämä […], mutta lesbo minä en ole, en vaikka pukeudunkin tällä tavalla. Sukupuolisesti olen suuntautunut miehiin. Olen toisin sanoen nainen, mutta homoseksuaali. […]

”Olen kokenut elämässäni kaikenlaista syrjintää”, X sanoo. ”Vain ihmiset, joita on syrjitty, tietävät miten paljon se koskee. Jokainen kokee tuskan omalla tavallaan ja jokainen kantaa omia arpiaan. Varmaan minä olen kiinnostunut oikeudesta ja tasa-arvosta siinä missä kuka tahansa muukin, mutta minä inhoan mielikuvituksettomia ihmisiä. Niitä, joita T.S.Eliot sanoo ’ontoiksi ihmisiksi’. Niitä, jotka korvaavat mielikuvituksen puutteensa sydämettömällä vihjailulla eivätkä edes itse tajua, mitä tekevät.[…] Homot, lesbot, heterot, feministit, fasistisiat, kommunistit, harekrsinat – eivät ne minua häiritse. Minulle on ihan sama, mitä lippuja he heiluttelevat. Minä en vain siedä onttoja ihmisiä.
-Murakami, Kafka rannalla. s.248 ja 250

Mielikuvitus edellyttää ponnistelua. Sitä, että ajattelee ja käyttää päätään sekä sydäntään, ja ehkäpä mielellään kumpaakin kun antaa toisille ihmisille nimiä, nimeää heitä. Tai: itseään.

***
Minulle tuottaa erityisen suurta iloa lukea romaania joka seurustelee kaiken ”jo aiemmin kirjoitetun” kanssa, ja sisältää viittauksia toisiin kirjoihin ja myös aikakausiin, muihin kirjallisiin kerrostumiin. Murakamin romaanissa on runsaasti ”jo aiemmin kirjoitettua”, se suorastaan vilisee lukemattomia kirjallisia viittauksia, ja myös muihin taiteenlajeihin, erityisesti elokuviin ja musiikkiin. Jos en olisi saanut kuunnella musiikkia, katsella elokuvia ja lukea kirjoja, niin paljon kun olen saanut niitä asioita kokea elämässäni, en tiedä minkälainen ihminen minusta olisi tullut. Minusta olisi tullut, todennäköisesti, hyvin toisenlainen ihminen.

Romaanin toinen keskushenkilö Nakata on kirjoitus- ja lukutaidoton, mutta hänellä on taitoja joita useimmilla ihmisillä ei ole. Hänellä on myös moraalinen tajunta, taju oikeasta ja väärästä. Joillakin eläinlajeillakin on, jonkinasteinen taju oikeasta ja väärästä. Jokaisella ihmiselläkin pitäisi olla, selkeä taju näistä asioista. Ihan aina en ole ollut elämässäni täysin varma tästä asiasta.

***
Romaanin keskeisenä ympäristönä on kirjasto. Kirja myös päättyy sinne. Romaanin loppupuolella, miltei viimeisillä sivuilla sanotaan näin:

”Jokainen meistä menettää jotakin, mikä on meille kallisarvoista”, hän sanoo, kun puhelin on lakannut soimasta. ”Tilaisuuksia, mahdollisuuksia, tunteita joita ei koskaan voi saada takaisin. Sellaista elämä on. Haluaisin kuitenkin ajatella, että meillä kaikilla on päämme sisällä pieni huone, johon ne muistot on varastoitu. Niin  kuin tämän kirjaston kirjat hyllyissä. Ja meidän täytyy jatkuvasti laatia uusia arkistokortteja, jotta ymmärtäisimme, miten oma sydämemme toimii. Aina silloin tällöin pitää käydä pyyhkimässä pölyt, tuulettaa ja vaihtaa vedet kukkavaaseihin. Jokainen meistä elää omassa yksityisessä kirjastossaan.”

Tuijotin hänen lyijykynäänsä. Niin tuskalliselta kuin se tuntuukin, ainakin vähän aikaa minun on vielä oltava maailman kovin 15-vuotias. Tai ainakin  teeskenneltävä sellaista. Vedän syvään henkeä, täytän keuhkoni ilmalla ja onnistun kiskaisemaan tunnemöykyn sisältäni. ”Sopiiko, jos tulen joskus pistäytymään täällä?” – Murakami, Kafka rannalla s.634

Jos haluan tuohon mitään lisätä, niin sen, että sopisiko myös, että saamme ottaa kirjan hyllystä ja olla kirjastossa, ja myös ihan omassa rauhassamme.

***
Useimmissa tästä romaanista tehdyistä kirjallisuusarvosteluissa kerrotaan tämän romaanin kannalta tärkeitä juonellisia paljastuksia, enkä suosittele niiden lukemista, en ainakaan ennen romaanin lukemista. Tätä kirjaa ei kannata jättää lukematta.

***
Ja vielä: jos loistavasti toimiva kirjastolaitoksemme halutaan säilyttää sekä estää ne toimet joilla kirjastoja vähennetään tai valikoimaa pyritään supistamaan, niin tämä romaani puhuu lukemisen ja kirjallisuuden sekä kirjastojen puolesta, ja niin voimallisen väkevästi, että voi vain hartaasti toivoa jonkun kuntapäättäjänkin lukevan, ja nimenomaan tämän romaanin.

Haruki Murakami: Kafka rannalla
Suom. Juhani Lindholm. Tammi 2009, 639 s

Advertisements