Juuri hetkeä ennenkuin käännyttiin yöpuolelle, oli hurjan kaunis auringonlasku. Lasku? Eihän aurinko minnekään laske, tiedehän on jo todistanut tämän ja moneen kertaan, kauan sitten, pitäisihän sinun se jo tietää. Aurinko nousee ja laskee, koska niin se tekee silmän havainnon mukaan. Sitä ei tieto tai tiede muuta miksikään, että kieli on osa havaintomaailmaa. Mitäköhän varten ihmiset luottavat sellaisiin asioihin, joita eivät havaitse ja joista heillä ei ole lainkaan kokemusta? En havaitse maapallon liikkeitä, en tunne kehossani kun se kääntyy, en käsitä sitä. Paitsi silloin kun näin, ja omin silmin, Irlannissa kun vuorovesi nousee. Tuntui siltä kuin koko Atlantti olisi halunnut vyöryä tuon pienen saaren yli. Siihen asiaan muuten on kuulla myös osuutensa, mutta en halua sanoa siitä mitään, koska se on kuun ja maan välinen asia eikä kuulu minulle. Niillä on ne omat juttunsa ja minä olen aika vähäinen tekijä siinä yhtälössä. Joten minulle aurinko nousee tai laskee, ja tänään kun se laski, oli erityisen kauniit värit taivaalla. Tässä kuvassa näkyy myös miltei täysikuu.
päiväpuolelta yöpuolelle
23 maanantai Elo 2010
Posted kaupunkilaisuus, kuvia, näkymätön5
in
redelisko said:
Upeita kuvia ja tyylikkäästi mietteliäitä tekstejä. Monipuolisuudessaan todella kiehtova blogi – tilasinpa lukijaani!
Hirlii said:
Hei redelisko, laitan sinutkin tuonne lukulistaani koska siitä noukin luettavani, en käytä readeria enkä muitakaan ohjelmia tms.
uuvana said:
Minulle on jo todella pitkään ollut hirveän tärkeää ajatella aina vähän väliä sitä, miten Maa kelluu avaruudessa. Kesken päivän se aina virkistää, hetkeksi ikäänkuin siirtää ajatusta sekä itsestä että kaikesta maanpinnalla olevasta pois, ajatella kuinka pallo kelluu avaruudessa koko ajan kyljelleen pyörähtäen – tai oikeastaan kiitää hirveää vauhtia radallaan. Joskus kuvittelen avaruuteen tarkoituksella ilmaa, jotta voi hahmottaa sen hurjan vauhdin, kuinka tuuli siinä tuivertaisi vaatteita, kiskoisi mukaansa. Tuo ajatus myös aina rauhoittaa, silloin kun jokin ahdistaa tai stressaa tai muuten tuntuu pahalta. Aina silloin ”menen hetkeksi avaruuteen”. Tykkään myös katsella aurinkoa samalla tavalla, visualisoiden samalla itseni planeettapallon pinnalle ja visualisoimalla liikkeen jolla kierrämme keskustähteämme. Siitä tulee hyvä olo, jotenkin oma paikka maailmassa (ja avaruudessa) hetkeksi selkenee ja kaikki turha jupia häipyy hetkeksi mielestä.
Hirlii said:
Juuh Uuvana, kiitos.
Kyllä se mittasuhteita antaa tuo kuvitelma, ja avaruus, siksi kai tähtitaivaankin katseleminen rauhoittaa, toisia sekin kyllä voi ahdistaa. Äärettömyys. Minua yleensä rauhoittanut.
Ja ajatella, että sen vankeina me olemme, tuumasi kerran eräs kymmenvuotias, kun puhuimme avaruudesta ja äärettömyydestä. Se ajatus veti aika sanattomaksi.
(nyt näin lyhyt vastaus kun olen huonohkon yhteyden päässä)