Sunnuntaiklassikoiden musikaalipyhä saapui (ja kerran kuussa musajuttuni).

Olen  lievästi sopeutumishäiriöinen (se on terveellistä), enkä noudata piirun tarkalleen ohjeita. Valitsemani musikaali on tehty alunperin teatterin lavalla esitettäväksi. Siitä tehtiin elokuvamusikaali ennen kuin se esitettiin Broadway musikaalina, mutta se esitettiin teatterin lavalla ennen elokuvaversiota.  Valitsemassani musikaalissa on hyvä ja kantaaottava käsikirjoitus, ja se on samalla humoristinen rakkauskertomus.

Sen on kirjoittanut irlantilainen näytelmäkirjailija Bernard Shaw. Hän kirjoitti näytelmän Pygmalion: Viiden näytöksen romanssi vuonna 1912, jonka ensiesitys oli Wienin Hofburg teatterissa lokakuussa 1913. Näytelmän nimi löytyy myös eräältä hahmolta Ovidiuksen (43 eaa – 17/18 jaa) teoksesta Muodonmuutoksia (Metmorphosis). Ovidiuksen tarina kertoo kuvanveistäjä Pygmalionista, joka rakastuu norsunluusta veistämäänsä kuvankauniiseen naispatsaaseen jonka Venusjumalatar herättää, kuvantekijän riemuksi tietenkin, henkiin.

Shaw’n käsikirjoituksen käyteaineena, hiivana, on tämä tarina. Fonetiikan professori Henry Higgins lyö vetoa, että hän voi kouluttaa Cockneyn murretta puhuvan katutyötön Eliza Doolittlen salonkikelpoiseksi britiksi tietyillä brittiläisillä seurapiirimaneereilla ja pinnallisella sosiaalisella puheella sekä sananparsilla sekä hyvällä ja moitteettoman puhtaalla kieliopilla. Se siis myös ”paljastaa” pinnallisen sosiaalisen kanssakäymisen tyhjyyden.

Shaw ottaa irlantilaisena kantaa englantilaistamis-pyrkimyksiin jotka kohdistuivat irlantilaisiin sekä heidän itsenäistymispyrkimisiin. Näytelmä irvistelee brittiläiselle yläluokkaisuudelle. Tämän kaiken lisäksi näytelmä on kannanotto naisten asemaan, itsenäisen ja autonomisen, omia valintojaan tekevän naisen puolesta (ja kun kuulin irlantilaista laulajaa Mary Coughlania kaksi kertaa – ihan tässä taannoin muuten, tämä työ ei lopu tästä maailmasta).

Shaw’n näytelmästä tehtiin vuonna 1938 elokuva Pygmalion (1938) jossa Leslie Howard oli Higgins ja Wendy Hiller Eliza Doolittle. TÄSSÄ eräs pätkä perusdilemmasta.

Säveltäjä Frederick Loewe ja sanoittaja Jay Learner tekivät elokuvan pohjalta Broadwaymusikaalin My Fair Lady vuonna 1956. Tämän teatterin lavalla esitetyn musikaalin jälkeen tehtiin elokuvamusikaali, jonka pääosassa oli Audrey Hepburn Elizana ja Rex Harrison Higginsinä. Vuonna 1999 on näiden lisäksi esitetty modernisoitua, nuorisolle suunnattua versiota She’s all that joka pohjautuu Shaw’n näytelmään Pygmalion. TV-versioita on tehty kaksi: vuonna 1963 ja vuonna 1983. Lisäksi Wikipedia kertoo, että aasianmaissa (lähinnä intia) on tehty erilaisia versioita tästä tekstistä, musikaalista.

Olen nähnyt elokuvan kahdeksanvuotiaana äitini kanssa. Musiikki oli se, mistä pidin, aivan valtavasti lapsena. Tarinasta minulla oli lapsenkaltainen versioni, jonka rinnalle on myöhempien katselukokemusten myötä on tullut muita.

Tämä miellytti ja huvitti minua lapsena tavattomasti. Kahdeksanvuotias tyttökin jo tajuaa ettei nukkumaanmeno ole aina mitenkään helppoa, olivat syyt sitten mitä tahansa, ja useimmiten aikuiset ymmärtävät nämäkin unihäiriöt ihan väärin… hmmm todennäköisesti aina ….

Suomalaisen tulkinnan kappaleesta on tehnyt Vieno Kekkonen, tämä oli arkistokuljeskeluni uusi löytö, eikä lainkaan hullumpi.

Ja vihoviimein kohtaus jonka valitsin. Joka ei minusta kerro vain ainoastaan mies/nainen suhteesta vaan siitä, että jokainen on aina oma ja autonominen olentonsa. On tärkeätä oppia kävelemään omilla jaloillaan.

*****

Muut musikaaliklassikot löydät TÄÄLTÄ

Mainokset