Imre Kertészin Kohtalottomuus (suom. 2003, Outi Hassi, alkuteos ilmestyi 1975) on kirja jonka ansiosta Kertész sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002.

Romaani on vavahduttava. Kertész kirjoittaa oman kokemuksena lävitse, ei pitäytyen siinä vaan siivilöiden omakohtaisuudestaan jotain oleellista, jakamisen arvoisen. Hän on vain silmä joka näkee, ja ilman alleviivauksia, täysin vailla itsetehostusta.

Mitä totalitarismi on? Sen  Kertész kuvaa lukijalle pitkillä ladatuilla ja musikaalisilla lauseillaan, jotka kestävät useamman lukukerran. Mitä tarkoittaa kun tulee suljetuksi ulos tai sisälle, siis pois jostakin, kun ei tiedä tulevaisuudestaan yhtään mitään? Kun on alistettuna ja täysin vailla omaa identiteettiään, vailla kaikkia inhimillisiä oikeuksia totalitaarisen systeemin sisällä?

Kertész kuvaa sitä mikä meille on jo kerrottu, ja minkä hän tietää lukijan tietävän sitä hän ei kuvaa. Teksti on toteavaa, kaunistelematonta, eikä täysin lohdutonta. Hän uskoo, että vain sattumalla on merkitystä, mutta kuten Ruotsin Akatemia palkinnon myöntämisperusteissaan toteaa, Kertész kunnioittaa kaikissa teoksissaan yksilön haurasta kokemusta historian barmaarimaista mielivaltaisuutta vastaan.

Lukijaa ei tarvitse järkyttää, hän järkyttyy,  – niin pitääkin. Kirjailija kertoo kuinka noissa olosuhteissa vanki muuttuu jopa leikkisäksi, iloiseksikin. Ei pidä ”luovuttaa ja antaa periksi vaan käyttää mielikuvitustaan”, ja sen romaanin päähenkilö, neljätoistavuotias Gyorgy Koves, oppii vankitoveriltaan Bandi Citromilta sekä muiltakin vangeilta. Mitä elämä rajatussa, niukassa ja suljetussa ympäristössä todella on? Se on arkea, jossa samaa kohtaloa elävät pitävät yllä toivoa kärsimyksensä keskellä.

Keskitysleirien kauhut, koko sen epäinhimillisen raakuuden toteuttivat tavalliset pikkuvirkamiehet, koska he tekivät vain sen mitä heidän käskettiin tehdä ja täysin mekaanisesti, he uskoivat täysin sokeasti auktoriteetteihin. Keskitysleirit ovat byrokraattisen totalitarismin toteutuma. Kirjailija itse ei pidä keskitysleirejä selittämättöminä, ne ovat mahdollisia.

”Nobel-palkintopuheessaan Ruotsin tiedeakatemialle Kertész huomauttaa että Auschwitz edustaa jotain radikaalisti uutta Euroopan historiassa, nimittäin totalitaarista diktatuuria. Läpi ihmiskunnan historian on ollut olemassa diktatuureja, mutta totalitaarinen valtio on modernin yhteiskunnan tuote. Keskitysleirin logiikka on fordilaisen liukuhihnan logiikkaa. Se on totaalisen rationaalinen, kontrolloitu ja suunnitelmallinen systeemi.” Hidas räjähdys -blogi.

Luin romaanin rinnalla tekijän päiväkirjateosta Kaleeripäiväkirja (2008), jossa hän mm pohtii kirjailijuuttaan sekä kirjallisuuden/taiteen merkityksiä. Se on kirjanteon prosessipäiväkirja. Se kertoo eurooppalaisesta sielusta, ja vilisee kirjallisuusviitteitä, erityisesti eksistenssistä ja ihmisestä eksistentiaalisena olentona.

Kaleeripäiväkirjassaan Kertész kuvaa mm sitä kuinka ihminen yhä alistuu mieluummin kulutettavaksi ja kohteeksi kuin ei tuntisi minkäänlaista halua käsittää olemassaoloansa syvemmin, ei tuntisi halua olla subjekti. Asiat vain tapahtuvat ja ihmiset muuttuvat toisilleen pelkiksi kohteiksi tai esineiksi , ja niinpä hän alkaa katsella maailmaa ulkopuolisena kuin Kafkan kuoriainen tai kuin keskitysleirivanki jonka ihoon on tatuoitu ”taivaallinen puhelinnumero” (numerosarja joka tautoitiin keskitysleirivankien ihoon).

”Kertész kyseenalaistaa rationaalisesti järjestetyn yhteiskunnan tarpeellisuuden: se on vain yksi sumutuksen muoto lisää ja estää meitä pohtimasta olemassaolon merkitystä. Kollektiivi eksyttää subjektin itseltään. Kertészin mukaan diktatuuri taas syntyy juuri subjektiivisuuden puutteesta, siitä hulluudesta, että ihmiset luopuvat oikeudestaan ja pyrkimyksestään olla yksityishenkilöitä. Kertész todistaa, että kaikki, mikä määrittyy kollektiivisen mukaan, päättyy ihmisen tuhoon.”Anna Saari, Kiiltomato

Kertészin ei tarvitse korostaa kärsimyksiään, eikä hän hylkää itseään, jätä itseään uhriksi, siksi hän voi kertoa myös näin:

Sillä vielä sielläkin, savupiippujen vieressä, olin saattanut kaiken piinan lomassa kokea jotain, joka muistutti onnellisuutta. Kaikki kyselevät vain vastoinkäymisistä, ”hirveyksistä”, mutta itselleni on ehkä parhaiten jäänyt mieleen tuo elämys. Kyllä, siitä minun pitäisi heille puhua, keskitysleirien onnellisuudesta, kun he seuraavan kerran kysyvät.

Jos he vielä kysyvät. Ja jos vain en itsekin unohda. – Imre Kertész, Kohtalottomuus

Kaleeripäiväkirjassaan hän seuloo aikaa alkaen vuodesta 1961, jolloin hän aloitti romaaninsa Kohtalottomuus kirjoittamisen ja päätyen vuoteen 1990. Muistiinmerkinnät ovat toisinaan vain lause tai pari, toisinaan pidempiä kuvauksia tai pohdintoja. Hän toteava tyylinsä on tehokas, ja jopa absurdin hauska.

Depressioitaan elättääkseen ihmiset turvautuvat erilaisiin valheisiin. Minun depressiolleni riittää mainiosti pelkkä totuus.
***
Jos Darwin on oikeassa, maan päälle pitäisi piakkoin ilmestyä olentoja, jotka käyttävät ravinnokseen muovia ja radioaktiivista jätettä. Ensin viruksia, sitten bakteereja, joista kehittyy vähitellen pulskia pikku hirviöitä. Millainen maailma siitä seuraisi !
***
Jumala on Auchwitz, mutta myös se, joka toi minut pois sieltä. Ja se, joka velvoitti, jopa pakotti, minut tekemään siitä kaikesta selkoa, koska halusi saada tietää, mitä oli tehnyt.

-Imre Kertész, Kaleeripäiväkirja.

Imre Kertész Wikipediassa.

Advertisements