Sosiaalinen verkostoni ei ole tarvinnut virtualisoitumista, lähi-ihmisissäni on onneksi virtuaalisuutta, virtaavuutta, ja täysin vailla teknologiaa se pysyy elossa, myös ilman verkkomaailmojakin jossa vaikuttaisi yhä yltyvämmin korostuvan ostamisen ja kuluttamisen eetos sekä olemassaolo, vaikka voin kyllä varsin hyvin ymmärtää yhteydenpidonhalun ja vanhojen kadoksissa olleiden kamujen etsinnän sekä varjossa elävien kirjailijoiden näkyvissäolon, – senkin vain tiettyyn rajaan asti.

Järjestin kirjahyllyyn juuttuneita ja pinoiksi levinneitä lehtijuttuja joita olen ottanut talteen vuosien varrella ja samalla ikkunan takana rapisi, säikähdin vähän kun tasaisesti napsutteleva ääni kantautui korviini. Ulkona oli pimeää, aivan kuin silmien eteen olisi laskettu paloturvallinen täysmusta ja täysin valoaläpipäästämätön esirippu, ja vain jossain kaukaisuudessa tuikkivat pienet valot, pikkusormenkynnenkokoisia ikkunoita joiden sisällä oli lämpö.

Kuuntelin rapinaa kirjahyllyn edessä ja se kuullosti siltä kuin joku elollinen olento olisi ollut ikkunan takana. Äkkiä katon räystäällä liikahti jokin, ja se jokin putosi mäsähtäen ikkunanlaudalle. Lumi oli lähtenyt liikkeelle; valkoiset hahmot liukuivat kattoja pitkin, roikkuivat talojen räystäistä kuin suuret hylätyt valkoiset olennot. Ulkona satoi kaatamalla.

Sain ystävältäni kerran lehtijutun (5.1.2005 Me Naiset/Sari Parkkonen) jossa haastateltiin Helena Sinervoa, se oli hyvin tehty lehtijuttu, siksi se on yhä tallessa. Luin sen uudestaan.

Keskeistä jutussa oli ujous, se minkälainen kokemusmaailma on ujolla ihmisellä sosiaalisissa suhteissa sekä tilanteissa. Ja silti: ”ujouden alle kätkeytyvä herkkyys on kirjallisen työn voimavara”, toteaa Sinervo haastattelussa. Yksinäisyydellä on myönteinen ydin, mutta tulee elämänvaiheita jolloin siitä yrittää pyristellä eroon, koska ihmisellä on myös halu kokea yhteyttä toisiin ihmisiin. Siitä on kuitenkin pääsemättömissä, ja tässä maailmassa (kulttuurissa) jossa jo tietyntyyppistä ekshibitionismiakin pidetään ”hyvänä” sosiaalisuutena, vetäytyvämpi, vähän arempi ja yksityisyyttään suojeleva ihminen voi äkkiä huomata olevansa hyvin nöyryyttävien sosiaalisten tilanteiden edessä.

Tunnen melkoisen syvää  vastenmielisyyttä facebook-maailmaa kohtaan, ja luulenpa ettei tämä likipitäen kammotuksenkaltainen tunne katoa minusta koskaan kokonaan. Tulen kuulumaan varmasti aina niihin jotka vieroksuvat sitä maailmaa, sen seurauksena voi olla ettei tule nähdyksi tai kuulluksi lopulta lainkaan. Olet siellä, tahdoit sitä tai et, valisti T, koska ihmiset vaeltelevat erilaisten virtuaalimaailmojen välillä, ja sinunkin blogiasi luetaan sen kautta.

”Tarvitsen aikaa itseni kanssa ja eristäydyn päästäkseni takaisin mielikuvitustilaan. Sosiaalista myllerystä jaksan vain tietyn ajan. Minun on pakko asettaa itselleni terveet rajat,” sanoo Helena Sinervo. Se on lohdullista, hyvin lohdullista, ettei ole pakko olla sillätavoin sosiaalinen kuin mihin meitä kaikkia koko ajan kuitenkin tuupitaan, vähän väkisinkin, ajattelen kuunnellessani sateen helinää sekä kissan aivastelua sateisena tammikuun iltana ja varaan majapaikan kevään Amsterdamin matkalle.

Nyky-yhteiskunnassa tuntuu välillä, että vain ekstrovertti, ulospäinsuuntaunut luonne on hyväksyttävä. Pitäisi olla katu-uskottava, sanavalmis huulenheittäjä. Työelämässä melkein alalla kuin alalla ihmisen tulisi olla jatkuvasti sosiaalisesti saatavilla, avokonttoreissa ja tiimeissä valmiina käskettäessä keskeyttämään ajatuksensa. Se aiheuttaa varmasti osaltaan loppuun palamista. – Helena Sinervo, 2005/Me naiset

Tuttua, työelämässä pärjäävät hyvin reippaat ja aina sanavalmiit, nopeat ja tehokkaat ihmiset. En ole aina pärjännyt, vaan olen väsynyt nopeuteen sekä äkkinäisyyteen, hektisyyteen, ja siihen ettei ole ollut riittävästi aikaa ajatella. Verotoimisto kertoi, että kuulun ikäni puolesta korotetun työeläkemaksun piiriin, siis ihmisryhmään jonka palkasta pidätetään yhä enemmän, mutta minun ei tarvitse huolehtia siitä, he kyllä huolehtivat että osapäivätyöni verotuksessa tämä huomioidaan. Kiitos huolenpidostanne, mutta tarkoittaako tämä sitä että minun olisi ansaittava, siis tehtävä töitä nyt enemmän saadakseni kasaan perustoimeentuloni.

Sinervo kertoo myös suhteestaan kirjallisuuspalkintoihin ja kirjailijoiden kilpailuttamiseen.

Kirjoittaminen on itsessään ilo, nautinto ja tarkoitus, kilpaileminen on stressaavaa. Varsinkin kun kyseessä on outo kilpailu; siihen ei kirjailija voi itse kilpailun käynnistyessä mitenkään vaikuttaa. Juhlinta ja kaapin päälle nostaminen, instituutioksi määritteleminen, ovat niin kovin etäällä elämän perusasioista.[…] Elämän ydinasia on kokea lämpöä ja jakaa sitä. – Helena Sinervo, 2005/Me Naiset

Tämän toivoisi säilyvän useimpien kirjailijoiden, kirjailijoiksi aikovien, ja myös kaikkien muidenkin elämässä keskeisenä asiana. Kirjan menestys ei ole markkinahumussa vaan siinä miten teos puhuu sekä puhuttelee lukijaa, ja vielä kauan sen jälkeen kun on laskenut kirjan kädestään. Sinervon teos Runoilijan talossa on eräs niistä vaikuttavimmista suomalaisista kirjoista joita olen tällä vuosituhannella lukenut, ja mikä parasta, sen ääreen voi palata uudestaankin, sanon ääneen itsekseni ja alan lukea.

Advertisements