Luin Seija Vilénin teosta Mangopuun alla katkonaisesti, jouduin keskeyttämään luennan pari kertaa, mutta syy ei ollut kirjassa. Oli pakko samaan aikaan pakko tahkota tuonne kahden ohimon väliin pari muuta teosta ja kurssimateriaalia. Lisäksi tuumin tätä teosta jonkun päivän, koska tähän liittyy muutama asia joilla ei suoranaisesti ole tekemistä itse teoksen kanssa. Se on minulle hyvän kirjan merkki. Katsoin myös Voimala-ohjelman uudestaan jossa puhuttiin uskonnollisista yhteisöistä, se löytyy TÄÄLTÄ. Muistaakseni Martti Lindqvist kirjoitti ja puhui paljon siitä, kuinka yhteisöissä joissa suljetaan kaikki paha ulkopuolelle tai kamppaillaan ulkoista vihollista vastaan, tapahtuu usein julmimmat teot ja toimitaan yhteisön jäseniä kohtaan väkivaltaisesti.

Aivan aluksi kirjailijaa on syytä kiittää siitä, että lähisuhdeväkivalta kuvataan näin. Lukijaan luottamalla tehdään hyvää kirjallisuutta. Jokainen tolkun ihminen, tajuaa mitä jälkeä syntyy väkivallasta, sitä ei tarvitse alleviivaten tai yksityiskohtaisesti kuvata. Jos kuvataan, niin tehtäköön se niin että vastaanottajan mieli liikahtaa.

Ollessani töissä nuorisokodissa siellä oli NN joka ihannoi väkivaltaa ja katsoi mielellään väkivaltaviihdettä. Yhtenä iltana televisiosta tuli toisesta maailmansodasta kertova elokuva (nimeä en enää muista) jossa päähenkilönä oli nuori poika. Elokuva kuvasi sodan ja väkivallan siten, että katsoja tajusi ettei väkivallassa ole yhtään mitään sankarillista. Ei kenenkään kannalta. Katsoimme kahdestaan NN:n kanssa tuon liki kolmituntisen leffan ja hänessä avautui jokin. – Nyt mä tajuun, tiäks, en unohda tätä koskaan, hän sanoi vaikuttuneena kun leffa loppui. Minäkään en ole unohtanut tuota sohvaleffaistuntoa. Siinä on taiteen ja viihteen ero. Taiteen ja  viihteellisen journalismin ero.

Toinen kiitos.
Pidin kovasti teoksen ajallisesta rytmityksestä, siitä että asiat eivät etene kronologisesti vaan sisäkkäisissä sekä rinnakkaisissa todellisuuksissa. Todellisuus, sellaisena kuin sen pinnallisesti havaitsemme sisältää paljon enemmän. Ihminen on monta. Elää samanaikaisesti monia suhteitaan; käy sisäistä dialogia vanhempiinsa, lapsuudenperheeseensä, kaukana oleviin ystäviinsä, ja samalla elää niitä suhteita niissä suhteissa jotka ovat aktuaalisessa todellisuudessa.

Kolmas kiitos.
Perheen olemuksen  pohdinta. Synnymme perheeseen ja elämme muitakin familiaarisia suhteita toisiimme. Vanhemmuuskin voi rakentua myös ei-biologiselle perustalle, tälle aiheelle tai tematiikalle on olemassa monen kirjan kokoinen aukko. Kirjallisuus ei puhu vielä kaikesta. Ei siten, että se kuvaisi sitä runsautta miten moninaisissa sosiaalisissa suhteissa saamme elää elämäämme. Perhesuhteet ovat sosiaalisia konstruktioita, jopa alistavia ja rajoittavia määräyksiä muun muassa siitä miten hyvän vaimon kuuluu elää, kuten Vilénin teoksessa kuvataan. Hän purkaa tätä konstruktiota kertomalla Krishnayhteisön elämästä, uskonnon rajoittavista ja alistavista puolista. Mille kaikelle meidän hyvin tuntemassa luterilaisuudessa naisen osa on alisteinen? Voisiko sukupuolikin olla muutakin kuin ainoastaan sosiaalisen sopimuksen alainen rooli?

Neljäs kiitos.
Kirjoittaja on itsessään ja ottaa elämänsä vakavasti, todesta. Omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa voi myös lipsahtaa alueelle jota ei kokemuksellisesti tunne, ja silloin hylkää oman äänensä, oman tarinansa yleisen kertomuksen alle. Vilénin teoksessa puretaan ja rakennetaan, riemastuttavalla tavalla. Elämän luonne on dynaaminen. Sitä ei muutu suolapatsaaksi katsoessaan taaksensa, mutta voi jähmettyä jos hylkää itsensä ja elää ainoastaan sen varassa mitä toiset minään liimaavat (tai siihen lyövät). Tämä on kuvattu teoksessa taitavasti, sisäinen kokemus limittyy ulkoisen todellisuuden kanssa hienosti. Teoksen päähenkilö murtautuu ulos tuhoavasta kehästä ja alkaa rakentaa uutta, muuttuu ja muuttaa (ihan konkreettisestikin).

Viides kiitos
Metaforinen kerronta. Minua henkilökohtaisesti hirvittää jos hukkaamme kykymme metaforisen kieleen ja symbolifunktioiden muodostamiseen. Pahimmillaan illuusioton ironia tekee yksilön täysin näkymättömäksi:

Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi, sanoi Tuu-tikki, pistäen suuhunsa maamunan, joka muistutti pientä lumipalloa. Nojaa. Tuota Ninniä säikytteli pahasti eräs täti, joka oli ottanut tytön hoiviinsa, vaikkei pitänyt hänestä. Tapasin tädin, ja hän oli kauhea. Ei vihainen, käsitättekö, sellaisenhan voi ymmärtää. Hän oli vain jäätävän kylmä ja ironinen. […] Juuri tuolla tavalla tämä täti puhui, hän oli ironinen aamusta iltaan. Lopulta lapsen ääriviivat alkoivat häipyä ja hän muuttui näkymättömäksi. (Tove Jansson, Näkymätön lapsi).

Vilén käy dialogia päiväkirjojensa ja elämänsä kanssa, konstruoi, ja luo uutta tarinaa kuin omakotitalon hartiapankkirakentaja. Lopulta kirjan viimeisellä sivulla päähenkilö katsoo talonsa ikkunasta puutarhaansa. Ja : ”Niitty on keltaisenaan voikukista.”

Kirjoittaja tulee näkyväksi eikä hukkaa itseään, on itsensä puolella. Tämä oli minulle lukijana väkevä kokemus. Ihminen on kertova olento ja kääntyessämme kohti omaa kokemuksellista vapauttamme, vapautamme samalla myös kielen sekä sen kuvaston joiden avulla voimme kertoa, emmekä juutu kiinni traumatisoiviin kokemuskehiin ja muutu siten suolapatsaaksi. Vilénin kerronta vapauttaa myös lukijan muistamaan. Muistimme kun ei ole ainoastaan mekaaninen toiminto ta tallennuslaite vaan sitä sysii eri suuntiin monet samanaikaiset voimat. Muistin ja mielikuvituksensa avulla ihminen luo eksistenssitilansa. Niiden avulla voi rakentaa elämää mielensisäisillä sekä ulkoisen todellisuuden näyttämö(i)llä joissa ovat läsnä samanaikaisesti niin lapsuuden leikit ja nuoruus kuin koko aikuiselämän osallisuus kulttuuriin, ympäröivään maailmaan ja uskontoon sekä sen ilmentymiin.

Tätä prosessia Vilén kuvaa henkilöidensä kautta todella hyvin, kuin myös sitä kitkaa joka syntyy näissä kohtaamisissa. Päähenkilö kuvataan välillä lähempää ja välillä etäännyttäen, fokusoiden elämäntapahtumia ja tilanteita monelta suunnalta.

Monin tavoin oikein onnistunut romaani, kestää hyvin useammankin lukukerran.

Mainokset