Kun ensimmäiset kotitietokoneet tulivat 1980-luvulla, minäkin sain käytetyn pc-koneen joka toimi monta vuotta aika moitteettomasti. Ensimmäisen verkkoyhteyden hankin 1990-luvun puolessavälin. Se yhteys käytti puhelinverkkoa, mutta koska jokainen minuutti maksoi niin eipä tullut roikuttua internetissä kovin ahkerasti. Silloiselle työpaikalleni kannettiin tietokoneet työpöydille samoihin aikoihin ja perusteluna niiden käytölle oli se, että tämän tekniikan avulla saadaan paperinkulutusta vähennettyä. Perusteena oli siis ekologinen, täysin paperiton työpaikka. Se kuullosti hyvältä!

Toisin on kuitenkin käynyt. Paperinkulutuksen kokonaismäärä on vuosien 1999-2002 välillä kasvanut maailmassa miltei puolella (Tuominen; Tiedon partaalla,2008).

Yksin hyvin kasvanut puu tuottaa 80 500 liuskaa paperia. Maailman vuosittaisen paperintarpeen kattamiseen tarvitaan 786 miljoonaa tällaista puuta. Yksi Euroopan unionin kansalainen käyttää keskimäärin 7280 liuskaa paperia vuodessa. Runsaat 85% paperinkulutuksesta tuotetaan kopiokoneilla tai tulostetaan printtereillä. –Tuominen s. 54

Tämän lisäksi tietoteknologiaa on onnistuttu markkinoimaan ja myymään niin hyvin, että teknologiajätettä syntyy vuosittain valtavat määrät. Vuonna 2008 noin 35 miljoonaa tietokonetta kärrättiin kaatopaikoille välittämättä lainkaan niiden sisältämistä raskasmetalleista tai ympäristölle erittäin vaarallisista liuottimista. Mediajätettä syntyy miljardiyksikköä vuodessa eikä median digitalisoituminen hidasta teknologiajätteen kasvamista vaan päinvastoin kasvattaa koko ajan tätä jätevuorta. Meille markkinoidaan kiihtyvällä tahdilla muitakin elektronisia laitteita, muun muassa kännyköitä ja lukulaitteita.

Laskin yhtenä päivänä kaikki sähköä tarvitsevat laitteet joita minulla on. Hätkähdin. Olen hankkinut niistä yli 60% viimeisen kymmenen vuoden aikana, vaikka olen ajatellut olevani hyvinkin pihi elektronisten laitteiden hankinnan suhteen. En ole siksi hankkinut esim mikroaaltouunia tai kahvikeitintä ja ensimmäisen pyykinpesukoneenkin ostin vasta vuonna 2004 (siihen asti pesin pyykkini yhteispesuloissa). Reilusti yli kymmenen vuoden ikäisiä ovat ompelukone, jääkaappi, pölynimuri, stereot ja televisio. Ne kaikki ovat yhä hyvässä kunnossa ja käyttökelpoisia vielä vuosia, ehkä vuosikymmeniä. Muiden laitteiden käyttöiästä en ole niin vakuuttunut.

Kahvikeitintä ei sanota kahviksi jota juomme. CD/DVD-soitin ei ole musiikki tai elokuva. Miksi ihmeessä 2000-luvun lukulaitetta kutsutaan (e-)kirjaksi? Sehän on laite eikä kirja. Yleisesti luullaan, että keksintö on tältä vuosituhannelta, mutta ensimmäisiä lukulaitteita kehiteltiin jo 1960-luvulla. Alan Kayn Dynabook oli nykyisten muistikirjamikrojen edeltäjä ja seitsemänkymmentäluvulla käynnistetty Gutenberg-projekti on ensimmäinen yritys jakaa kirjoja sähköisesti. Kahdeksankymmentäluvulla kehiteltiin joitain lukulaitteita Macintoshille. Lukulaitteen kehitystyö on siis hidasta, mutta vielä hitaampaa on kirjaformaatista luopuminen, joka tuskin tapahtuu kovin nopeasti. Niin kauan kun maapallolla on täysin luku- ja kirjoitustaidottomia ihmisiä tarvitsemme kirjoja. Lukeminen on taito johon aivot on opetettava ja parhaiten se tapahtuu yhä kirjan kanssa.

Koneista ja laitteista on kyse myös Nicholas Carrin teoksessa Mitä internet tekee aivoillemme. Teoksen lähtökohtana on kirjoittajan oma addiktoituminen virtuaalimaailmaan ja tietoteknologiaan. Hän uumoilee, että kirja tulee häviämään, mutta myöntää ettei se tule olemaan helppoa, koska kirja on kaikilta käyttöominaisuuksiltaan yhä edelleen parempi kuin yksikään sen lukemiseen suunniteltu laite.

Antti Nylén  kirjoitti talvella HS:n mielipidesivuilla ettei ”ihmisen ei tarvitse kuljettaa koko kirjastoa taskussaan”. Ei minustakaan, sillä jos se on kulkeakseen matkassa mukana, niin se kulkee muistissamme, tajunnassamme. Wikipedia ei esimerkiksi ole kenenkään oma muisti, siis sitä tietoa joka on ymmärretty ja siten tallennettu syvämuistiimme.

Carr puhuu pinnallisesta lukemisesta, nopeasta silmäilystä ja selailusta verkkotekstin lukutapana. Verkkomaailman informaatiotulva ylittää jo roimasti aivojemme kyvyn käsitellä tietoa tai ymmärtää lukemaamme. Sen havainnon tekemiseen ei tarvitse kuin käväistä virtuaalisilla keskustelupaikoilla. Verkkososiaalisuus lyhentää lauseet, yllyttää nopeaan reagointiin ja kannustaa re-aktiivisuuteen sekä impulsiiviseen toimintaan netissä. Carr väittää tietoteknologialaitteiden lisäävän ihmisen aktiivisuutta ja että mm kirjanlukeminen olisi passiivista toimintaa. Kirjan lukeminen voi vaikuttaa passiiviselta toiminnalta, mutta sitä se ei suinkaan ole. Sehän on eräs varhaisimmista virtuaalisuuden muodoista, oiva keksintö yli viidensadan vuoden takaa. Sillä erolla, että siitä puuttuu täysin kaikki ne häiriötekijät joita viimeistä mallia olevan mobiilililaitteen käyttäjällä tai internetin selainikkunoita pikaisesti silmäilevällä on.

Bloggaamistakin kutsutaan toisinaan aktiiviseksi vuorovaikutukseksi lukijoiden kanssa, siis sosiaalisuutta edistäväksi toiminnaksi. Pidän suuressa arvossa hiljaisia lukijoitani jotka harvoin sanovat virtuaalijulkisuudessa mitään. Toisinaan saan postia privaatisti heiltä ja silloin ymmärrän, että lukeminen tapahtuu siellä missä kirjoittaminenkin: hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Lukeminen ei nimittäin ole passiivista toimintaa kuten 24/7 verkkososiaali-ihminen olettaa. Sosiaaliset tiedot ja taidot opitaan aivan muualla, verkkososiaalisuus ei ole sen enempää kuin minkä osaa sanoa bussipysäkillä tai lentokentän odotushallissa tuntemattomille ohikulkijoille.

Internetissä ei ole Sleepy Hollow’ta, ei hiljaista paikkaa, jossa pohdiskelu voisi taianomaisesti palauttaa mielen rauhallisuuden. Sieltä löytyy vain ruuhkaisen kadun loputon huumaava surina. Kaupungin ärsykkeiden tapaan myös internetin ärsykkeet voivat olla inspiroivia ja virkistäviä. Emme halua luopua niistä: Ne ovat kuitenkin myös uuvuttavia ja häiritseviä.[…] Kun automatisoimme mielemme työn ja luovutamme ajatustemme ja muistojemme hallinnan tehokkaalle elektroniselle järjestelmälle, meitä uhkaa kohtalo, joka herätti pelkoa niin tutkija Joseph Weizenbaumissa kuin taiteilija Richard Foremanissa: Ihmisyytemme ja inhimillisyytemme hidas eroosio. – Carr, s.208

Kun aakkoset luotiin ihmisten maailmaan siirryttiin savitauluihin piirretyistä kuvista ja merkeistä kirjoitettuun kieleen. Aivot joutuivat opettelemaan varsin monimutkaisen toiminnan: lukemisen ja kirjoittamisen. Twiitviestit ja muut erilaiset merkkienjonot muistuttavat merkillisesti muinaisia merkkejä savitauluissa, joten ehkäpä olemme nyt ottamassa aimo hypyn taaksepäin. Kieli olisikin muuttumassa pikakirjoitukseksi ja kuvakieleksi, typistetyksi ja amputoiduksi kieleksi.

En ole uusluddiitti, siis en ajattele etteikö (tieto)teknologiasta ja verkkomaailman luomista yhteyksistä olisi myös todellista hyötyä ja iloa ihmisille. Vapaa ja avoin tiedonkulku on aina hyvä asia, koska avoimet yhteiskunnat ovat aina parempia kuin totalitaristiset järjestelmät. Mutta en halua menettää toimintakykyäni ihmisenä tilanteissa joissa teknologia pettää. En halua luopua hiljaisuudesta, en jouten- ja yksinolosta. Enkä halua käyttää aikaani (tai antaa tukeani) näennäissosiaalisuutta ja kaupallisuutta edistäville yrityksille kuten esimerkiksi Facebook.

Olen hyvin iloinen siitä ettei FB vedä puoleensa läheskään kaikkia ja aion aktiivisesti jatkaa sosiaalista elämääni siten syrjäytyneenä, muiden syrjäytyneiden kanssa.

(jatkan Nicholas Carrin esittämistä muista huolenaiheista)

Mainokset