Nyt on pääteltävä retki kahden herran seurassa, joiden suhtautuminen tietokoneteknologiaan, verkkososiaalisuuteen, informaatiotulvaan, aivojemme vaurioitumiseen ja sähköiseen julkaisemiseen auttoi minua järjestämään kokemuksiani maailmasta, joka ei aina lainkaan viehätä tai innosta tai jonka jättimäinen olemus myös pelottaa. Aiemmat osat löytyvät tästä ja tästä.

Nicholas Carr on huolissaan verkkomaailman aiheuttamista vauriosta ihmiselämässä:

Tutkijoiden mukaan, mitä enemmän meitä häiritään, mitä enemmän annamme itseämme häiritä, sitä kyvyttömämpiä olemme tuntemaan hienovaraisempia ja inhimillisimpiä empatian ja myötätunnon tunteita. Mary Helen Innordino-Yang varoittaa: ”Tietynlaisia ajatuksia varten tarvitaan riittävä pohdiskeluaika. Tällaisia ovat muun muassa toisten ihmisten sosiaalisiin ja psykologisiin tilanteisiin liittyvät moraaliset arviot. Jos asiat tapahtuvat liian nopeasti, ihminen ei välttämättä ehdi kokea kaikkia niitä tunteita, joita toisten psykologisiin tiloihin liittyy.” On ennenaikaista päätellä, että internet tuhoaa moraalimme. Ei kuitenkaan ole hätäilyä sanoa, että kun internet järjestää uudelleen elintärkeät hermoratamme ja heikentää kykyämme pohdiskeluun, se muuttaa sekä ajatustemme että tunteidemme syvyyttä. – Carr,s.209

Jos seuraa vähänkään tarkemmin verkkososiaalisuuselämää, päätyy melkein samaan havaintoon kuin Carr. Ilmaisussa ja massainformaatiossa (yhä kaupallisemmassa) vivahteet ja nyanssit vähenevät, tieto muuttuu yhä kapeammaksi ja ymmärrys ihmisestä jää ohueksi kuten psykologisesti kömpelötajuisella psykologilla. Eräs mieleenpainuvimmista kohtaamisista on ollut mustaa kahvia hörppivän hermostollisesti jo häiriintyneen ja enemmän tai vähemmän vakavista meilialahäiriöistä kärsivän virtuaaliaddiktin tapaaminen. Hän ei enää kyennyt erottamaan omia kuvitelmiaan tai luulojaan tai tunnistamaan sisämaailmansa tuottamia projektioitaan ympärillään olevasta todellisuudesta. Onnekseni minulla on reaalimaailman todellisia tiedonlähteitä sekä sosiaalisia verkostoja, jotka lisäsivät ymmärrystä, myös tässäkin tapauksessa.

Kun mielikuvien voimakas virta on täyttänyt ihmismielen, tämä ei enää erota omia tuntemuksiaan toisten tuntemuksista tai omia kokemuksiaan toisten kokemuksista tai kuvitelmiaan reaalimaailman todellisuudesta. Arviot tai analyysit tai tulkinnat toisista ihmisistä tai keskusteltavista asioista nojaavat tietoon jonka lähde ei useinkaan ole tiedossa tai sitten informaatio perustuu median tuottamiin tarinoihin joista syntyy mediasosiaalisia tarinoita, jotka muistuttavat sitä kaikkien tuntemaa lumipalloa joka mäkeä alaspäin vieriessään kasvoi ja vain kasvoi. No, kevät sulattaa isoimmankin lumipallon. Paavo Arhimäestäkin kerrotiin, että ärhäkän ja vihaisen nuoren miehen karikatyyri peittää alleen huumorintajuisen, tolkullisen miehen.

Se mikä on yhdelle Carrin mainitsemaa häirintää voi kuitenkin olla toiselle virkistävää tai suuri ilon aihe. Myös osa kirjastonkäyttäjistä kaipaa ilmeisesti kaupallisempaa toimintatapaa, samanlaista kuin vaatekaupassa. Hiplaat yhtä hihansuuta sormiesi välissä ja vajoat autuaaksi hetkeksi omiin ajatuksiisi, niin oitis vieressäsi seisoo myyjä jolla on ”monta hyvää ja kivaa ehdotusta juuri sinulle”, vaikka ei vaatekaupassa käydä lainkaan aina ostosten takia. Siellähän voi hetkeksi vain vajota omiin mietteisiin, unohtaa itsensä, eikä kuluttaa tai ostaa. Mutta kirjastojakin kehitetään aktiivisiksi ja toiminnallisiksi keskuksiksi joissa voi jatkaa nettisurffailuaan, pelata videopelejä, omaksua kuluttajakansalaisuutta, seurustella sekä osallistua ja olla sosiaalinen, – sillä yhdellä ja ainoalla tavalla.

Rikoksesta tuomion saanutta vankia valvotaan ympärivuorokautisesti sähköisen kahleen avulla. Tuomittu voi siten asua kotonaan, ja hän saa poistua sieltä vain töiden, opintojen tai esimerkiksi säännöllisen liikuntaharrastuksen takia. Kahle on vaihtoehto lyhyelle rangaistukselle. Kun vankeusaika on ohi, kahle irrotetaan ja vanki on vapaa.

Kaksituhatluvun alun (länsimainen) ihminen on kiinnittänyt nilkkaansa näkymättömän sähkökahleen jonka avulla hänen elämäänsä voidaan seurata satojen jopa useiden tuhansien näyttöpäätteiden äärestä ympäri vuorokauden, ja ympäri maailman. Sähkökahleessa elävää voivat myös toiset laitteet sekä ohjelmat ja verkkoyhteisöyritykset valvoa, ja ne myös välittävät tuon informaation eteenpäin sitä tarvitseville tahoille, organisaatioille tai yrityksille. Näillä periaatteilla toimii mm miljoonavoittoja tahkoava kaupallinen yritys nimeltään Facebook. Eikä verkkomaailmankaikkeus ole mikään kirkonkylän huoltoaseman baari vaan huomattavasti suurempi paikkakunta. Ja tässä maailmassa kaikenlaisten väärinkäytösten riski on suuri kun kiinnijäämisen mahdollisuus on samalla olemattoman pieni. Siksikin todelliset sosiaaliset verkostot ovat ihmiselle hyvin arvokkaita.

Kimmo Tuominen puhuu teoksessaan tietäjyyden taakasta. Vakavanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen. Tietäjyyden ihanne on syvällä kulttuurimme perustuksissa, kirjoittaa Tuominen.

Yleistiedon käsite on syntynyt jo antiikin aikana: on olemassa tietomäärä, jonka vapaa ja valistuneen ihmisen tulee hallita. Tällaisten kansalaisten piiri on historian mittaan kasvanut: yleistiedon ihanne vahvistui 1600- ja 1700-luvuilla ja levisi vähitellen hoveista ja aateliston salongeista muualle yhteiskuntaan. Yleistiedolla varustettu ihminen kykeni tuottamaan sivistyneeseen ajatustenvaihtoon oman tiedollisen panoksensa ja osasi laajan sanavarastonsa avulla keskustella kultivoituneesti aiheesta kuin aiheesta Aika ajoin hän sirotteli puheensa lomaan antiikin filosofiasta ja runoudesta peräisin olevia sitaatteja. Tähän ihmisihanteeseen pyrkiminen muodostui kuitenkin hankalaksi keskustelun vaatiman tietomäärän kasvaessa, ja tiedon hallitsemiseksi alettiin koota ns. keskustelutietosanakirjoja… -Tuominen, s 150

Tieto on valtaa, väitetään, ja kuohuvasta tiedon virrasta poimitaan vain se pinnalla kelluva aines, usein sellainen jonka tietotsunami on murskannut sekä pirstonut kokonaisuudesta irronneiksi kappaleiksi. Tsunamin jälkeinen maisema on tullut tutuksi viime aikojen uutiskuvista. Onko tiedolle käynyt samoin? Elämmekö jo maailmassa joka on tuhonnut ihmiskunnan yhteisen muistin, ja samalla pirstoo ihmismielen? Ihmisen neurologia, aivojen kyky vastaanottaa ja säilyttää tietoa on rajallinen, sen rajoista kannattaa pitää hyvää huolta.

Voittiko eduskuntavaaleissa sosiaalinen media tai mediasosiaalisuus vai twiit-todellisuus? Ei. Vaalit käytiin naamatusten ihmisten arkiympäristöissä: toreilla ja kassajonoissa ja rappukäytävässä, siis niissä ympäristöissä missä ihmiset tapaavat toisensa päivittäin. Siitä on  syytä olla ilahtunut, koska se on kapinaa myös tietoähkyä vastaan, ja mikäli olen oikein ymmärtänyt eduskuntavaalien voittajia niin heille tärkeä agenda oli myös oikeus grillimakkaran syöntiin.

Kimmo Tuominen on työskennellyt mm eduskunnan kirjastossa, hän todennäköisesti myös käsittää kuinka paljon kansanedustajat tarvitsevat tietotyöläisiä, kirjastoa. Eduskuntatyökin perustuu siihen informaation mitä kulloinkin on saatavilla.

Kansa – tuo uppiniskaisten pahisten lauma – juo edelleen kohtuuttomasti, tupakoi, syö kolesterolipitoisia pikaruoka-annoksia ja grillaa makkaraa, vaikka kymmenet tutkimukset ovat osoittaneet niiden toimien haitallisuuden. Kun kansaa syyllistetään synneistään, se ei ilmeisesti ahdistu tarpeeksi. Miten ihmiset voivat olla näin epärationaalisia, vaikka oikeata tietoa on heille tuputettu jo vuosikymmeniä? […] Ajatellaanpa vaikkapa hampaidenhoitoa. Purukalustomme huoltoa sävyttävät muun muassa hammaslääketieteen sekä hammasharja-, hammastahna-, hammastikku-, hammaslanka-, suuvesi-, fluoritabletti-, ja pesuallasvalmistajien kuuliaisiin kehoihin kohdistamat normatiiviset vaateet. Tulemmeko juurikaan ajatelleeksi, millaiseen valtasuhteiden ja vaatimusten verkostoon asetumme hampaita putsatessamme ja ksylitolipurukumia syödessämme? Kaikkia vaatimusten esittäjiä emme saa tyytyväisiksi vaikka yrittäisimmekin. Jos pyhittäisimme elämämme suuhygieniateollisuuden tottelemiseen, tuskin ehtisimme poistua kylpyhuoneesta päivittäin. – Tuominen s.153

Lukutaidostaan kannattaa pitää huolta. Parhaiten se yhä onnistuu kirjan kanssa. Lukemista kun ei häiritse tietoverkon tai sosiaalisen median moniaistinen megahäly: kuvat, äänet, mainokset, markkina- ja muu mediameteli. Kirja on kätevä käyttöliittymä, ei koskaan tarvitse etsiä töpseliä. Vain valo riittää ja lukutaito. Kun kirjankannet kääntää auki on kirja heti käyttövalmiudessa ja sen virta kestää jopa useita vuosisatoja, vuosituhansiakin. Vaikutukset ovat mittaamattomasti arvokkaammat kuin mediasosiaaliaktiivinen olemassaolo.

Uutisvirtaan on pulahdettava säännöllisesti, jotta emme alkaisi vaikuttaa yhteisöstä vetäytyneiltä idiooteilta. Televisiosta tulee kymmeniä uutislähetyksiä vuorokaudessa; kuinka monta niistä pitää katsoa, jotta voisi kutsua itseään ajankohtaisista asioista kiinnostuneeksi ihmiseksi? Onko aamulla pakko tehdä systemaattinen sanomalehtikatsaus, jotta pystyy kompetintisti osallistumaan työpaikan kahvipöytäkeskusteluhin? – Tuominen, s 151

Meidän ei tarvitse tietää kaikkea, on vain osattava kyllin pontevasti sanoa se tärkein: tiedän riittävästi, en kaikkea mutta tämä riittää kiitos. Uppiniskainen tottelemattomuus on tärkeä asia. Maailma on aina ollut meluisa ja levoton paikka, vaan näemmekö enää yhdessäkään kirjastossa lupalappua jossa on tämä vapauttava sana: Hiljaisuus!

*********

Seuraavaksi nousen lentokoneeseen, kun kutsu kävi Oranssi-juhliin. Delacroix sen puki jo sanoiksi aikoinaan: Kaikki tietävät, että keltainen, oranssi ja punainen herättävät ajatuksia ilosta ja rikkaudesta. Naiseksi ei synnytä, naiseksi kasvetaan. Oman valtakuntansa kuningattareksi kasvetaan, siihen ei synnytä. Prinsessoilla ei ole valtakuntaa. Siksi kaksi kuningatarta kietaisevat nyt oranssinhuivin kaulansa ympärille ja matkaavat kuin kuninkaalliset Oranje-Nassau suvun valtakuntaan juhlimaan kevättä.

Mainokset