Luin vasta nyt myöhäiskesässä, Patti Smithin teoksen Ihan kakaroita (suom. Antti Nylén)

Patti Smithin musiikki & runous saapui elämääni 1980-luvulla, ja kuuntelin sitä paljon. Hän oli minusta runoilija, aivan samoin kuin muutama muukin, joista pidän nimenomaan sanoitusten vuoksi. Käytin myöhemmin hänen kappalettaan ”People have the power” eräisiin opintoihini liittyvän työn esipuheessa.  Patti Smithin musiikki soi koko ajan taustalla tuota työtä tehdessäni.

Hänen teoksensa kertoo rockin murrosvaiheesta, populaarikulttuurin ja poptaiteen syntyajoista Yhdysvalloissa 1960 – 1970 -luvuilla ja siihen liittyvistä taiteilijakuvioista New Yorkin taiteilijakortteleissa ja kapakoissa. Tässä Smithin elämänkertomus-romaanissa kerrotaan useista tuona aikakautena uraansa luoneista taiteilijasta sekä heidän kohtaloistaan. Rock yhdistyi korkeakultuuriin, ne sekoittuivat toisiinsa monien sen aikakauden taiteilijoiden toimesta.

Hänen teostaan voi lukea myös nuoruuden komeana kertomuksena. Siitä (20-30v.) elämänkohdasta kun ihminen lentää kuin nuoli kohti maailmaa ja haparoinnin sekä epätoivonkin keskellä kohti aikuista elämäänsä, kohti sitä mitä tavoittelee ja todella haluaa elämältään. Smithin teos on hyvin tosi kertomus ystävyydestä sekä rakkaudesta. Vastuunotosta mikä aikuisuuteen kuuluu.

Mihin kaikki johtaa? Mitä meistä tulee? Näitä kysyimme kun olimme nuoria, ja nuorina saimme vastauksetkin.
Kaikki johtaa itseensä. Tulemme omaksi itseksemme. s.84

Omaan elämääni Bauderlaine ja Blake tulivat samanikäisenä, vaikka yllätyin vähän Patti Smithin vahvasta suhteestaan eurooppalaisiin runoilijoihin ja kirjailijoihin: Baudelaireen, Blakeen ja Genet’n. Hän kulkee oppimestariensa kanssa ja he, he kulkevat hänen vierellään. Ihan kakaroita –teoksessa se on myös arkista todellisuutta: rikollisten, narkomaanien, prostituoitujen, homojen, sukupuolitautien, seksuaalisuuden, päihteidenkäytön, täiden, nälän ja köyhyyden keskellä ja kanssa elämistä.  Eikä se ole fiktiota vaan totta. Taiteentekijän tie on pitkä, ja sekin lopulta vain tie kuten Patti Smith laulaa tässä: ”Road is just a road.”

Jäähyväiset Mefistoteleelle

Hän kannatti elämän kuvaamista sellaisena kuin se on. Pahe on esitettävä viettelevänä, mutta myös sen usein murheelliset seuraukset on kuvattava sellaisinaan. Hän ei kannattanut ”turmiollista” taidetta vaan ”tervettä” ja uskoi, että sen syntyminen edellyttää uskoa ”eheään kokonaisuuteen”. ”Tuskinpa on olemassa mielikuvituksen tuotetta, joka täyttäisi kaikki kauneuden ehdot ja olisi silti turmiollinen teos.”
Hyveellisiin teoksiin kätkeytyy sisäinen ristiriita, kuten Baudelaire osoittaa. Jos teoksissa paha saa aina palkkansa ja hyveellinen menestyy, tuloksena on moraali, jossa ”kiltit saavat namia”. Siitä on lyhyt matka käänteiseen johtopäätökseen: menestys on hyveen ehto eli menestyvän rikollisen täytyy olla myös hyveellinen.

Varjoa ei ole ilman valoa, ja valolla on varjonsa. Hyvää ja pahaa ei saa toisistaan irti, ne ovat osa meitä, ihmisenä olemista, – koko ihmiskuntaa. Paheita ja pahuutta ei saa pois sulkemalla siltä silmänsä eikä sijoittamalla sitä muihin, toisiin. Sitä ei saa pois ohjeilla eikä käskyillä, eikä aina tahtomallakaan.

Bauderlaine on Patti Smithin sydämessä  ja näky tekstissä myös Pariisin ikävänä sekä olosuhteina joissa hän elää Robertin kanssa. Smithin romaanissa ovat läsnä niin demonit kuin enkelitkin, unet sekä pelot ja tietenkin; rakkaus, ja samankaltaisella energialla kuin William Blaken monet maalaukset ja runot välittävät.

Kun Robert kamppailee näkyjensä ja demoniensa kanssa (mm LSD:n  seurauksena), niin Patti painiskelee desdruktiivisten puoliensa kanssa. He etsivät taiteilijan tietään, tukijoita ja tilaisuuksia saada töitään esille. He tukevat toisiaan, ovat toistensa puolella. Eikä se ole helppoa. Hänen ei tarvitse keksiä eikä värittää elämäänsä. Kuten valo ei ole ilman varjoa ei korkeuskaan ole mitään vailla syvyyttä, ja juuri siksi Patti Smithin taide nousee korkeuksiin: hän laskeutuu maan päälle.

Taiteilija pyrkii tavoittamaan oman intuitiivisen yhteytensä jumaliin, mutta ellei hän erkane tuosta houkuttelevasta, henkisestä maailmasta, hän ei voi luoda. Hänen täytyy suostua aineelliseen maailmaan, jos hän haluaa saada työnsä valmiiksi. Taiteilijan velvollisuutena on saattaa mystinen yhteys ja raskas luomistyö tasapainoon. Minä jätin Mefistoteleen, ja loput käsintehdystä maailmastamme ja sanoin: ”Valitsen Maan”. (s.247).

Patti Smith kertoo tuon aikakauden päihteistä, joista ei lopulta tullut hänelle varsinaista ongelmaa, ja on minusta osittain hyvää onneakin. Patti Smith ei kaunistele päihteiden käytön seurauksia, siinäkin hän on lojaali kirjallisille esikuvilleen. Näin hän kuvailee senaikaista hasiksenkäyttöään:

Niin hauska kuin kokeilu olikin, poltin marihuanaa vastedes vain omissa oloissani, kuuntelin Screaming Targetia ja kirjoitin tolkutonta proosaa. En koskaan pitänyt maria sosiaalisena huumeena. Käytin sitä työskennellessäni, ajatellessani ja lopulta improvisoidessani Lenny Kayen ja Richard Sohlin kanssa, kun kolmisin kokoonnuimme hartsipuun alle uneksimaan Haile Selassiesta.
s. 215

Lueskelin Nervalin Kairon naisia sekä Bowlesin, Mrabetin, Albert Cosseryn ja Isabelle Eberhardtin kertomuksia. Koska noiden kertomusten atmosfääri oli hasiksen kyllästämä, käytin sitä itsekin. Sen vaikutuksessa kuuntelin Brian Jonesin vuonna 1968 tuottamaa The Pipes of Pan at Joujoukaa. Tunsin autuutta kirjoittaessani ja kuunnellessani Brian Jonesille rakkaita säveliä. s. 227

Seksuaalisuus ja sukupuoli

Tämä oli kiintoisinta romaanin kudosta. Omaa itseään Patti Smith kuvailee lapsuudessaan poikamaiseksi, maskuliiniseksi tytöksi ja myöhemmin häntä luullaan ”erityisen kaunispiirteiseksi pojaksi ja homoksi”. Taiteilijapiireissä häntä kutsutaan myös androgyyniksi, naistaiteilijat ja musiikkimaailman naistähdet olettavat hänen olevan lesbo hänen osoittaessaan kiinnostustaan heitä kohtaan. Lisäksi hän ja Robert Mapplethorpe joutuvat yleisen sosiaalisen paheksunnan kohteeksi kahdesta syystä: etteivät he elä kuin avioparien kuuluisi sekä siksi, että Robert ei ole avoimesti homoseksuaali. Sosiaalisia paineita on riittämiin, toimeentulopaineiden lisäksi. Robertin heräävä homoseksuaalisuus aiheuttaa hämmenystä Pattissa, mutta hän osaa myös iloita Robertin ystävistä sekä elää omia ihmissuhteitaan.

Seksuaalisuus ei kuitenkaan lopulta ole se oleellisin lanka kahden ihmisen välillä vaan heidän keskinäinen rakkautensa. Teoksen ydintä on se mikä ihmisessäkin, kun tämä kuoritaan sosiaalisista suoja- ja kuorikerroksistaan. Kirja kertoo Robertista sekä Pattista, rakkaudesta ja ystävyydestä joka kantaa halki koko elämän. Alkusanoissaan Patti Smith kirjoittaa: ”Robertista on puhuttu paljon, ja lisää tullaan puhumaan.” Tuon saman voi sanoa myös Patti Smithistäkin. Hänen runoudestaan ja musiikistaan. Hänen kuvataidetöitään en ole ikävä kyllä nähnyt.

Wild Leaves

Wild leaves / wild leaves are falling /falling to the ground
every leaf a moment / alight upon the crown
that we’ll be wearing / in a time unbound
and wild leaves are falling / falling to the ground

every word that’s spoken/ every sad decree
every spell that’s broken / every golden deed

all the parts we’re playing / binding as the reed
wild leaves are falling / wild wild leaves

as the campfire’s burning / as the fire ignites
all the moments turning / in the stormy bright

well enough the churning / well enough believe
the coming and going
wild wild leaves
wild wild leaves
wild wild leaves.

– Patti Smith
(Tässä linkki tulkintaan jossa hän laulaa runonsa yksin)

Patti Smith: Ihan kakaroita WSOY, 2010
Alkuteos: Just Kids (Ecco, 2010)
Kääntäjä: Antti Nylén

Mainokset