Kuulin kolahduksen kun se putosi lattialle, levittelin parhaillaan yrttejä valkoiselle paperille, olin juuri tullut palstalta ja samalla postilaatikon nielu aukesi, postinkantaja, nuorehko nainen pyyhki pihalla hikeä ohimoiltaan, korjasi olkalaukun asentoa ja vaaleat hiukset valahtivat silmille kun hän nosti jalkansa polkimelle, liukui alas asfalttimäkeä. Pyörän metallisissa pinnoissa välähti, pyörät pyörivät vinhasti.

Nostin perunat maasta, yksi niistä oli sydämen muotoinen, ei mikään piirros eikä halpahallin muovinen hely; sydän on elin joka pumppaa verta ja kissat syövät niitä mielellään. Riivin mintunlehtiä kun kirja putosi lattialle, tuffuf, se oli pehmustetussa ruskeassa pussissa. Luin kirjaa koko iltapäivän, ja tunsin kuinka sydämeni hakkasi rintalastaan. Kahvi kylmeni kuppiin.


Mitä sydän muuta on kuin pieni käsi,
täynnä kipua? Mitä on liikkumaton
hirvi paitsi valepukuinen pyhimys
kirjan sivulla?

Viattomuuden tunnusmerkit (Auguries of Innocense). Patti Smithin runokokoelma jonka suomen kielelle on kääntänyt Risto Ahti. Se on onnistunut, vaikka väitetään että runouden kääntäminen on miltei mahdoton tehtävä. Kaksikymmentäkuusi runoa, joissa soi. Runous on musiikkia, ja sitä on tämä kokoelma. Syvästi henkilökohtainenkin muuttuu jaettavaksi, maailmoiksi maailmassa. Tuntuu kuin kaikki se, mihin Patti Smith luo katseensa tai keiden kanssa hän puhuu, muuttuisi uudella tavalla eläväksi. Kivet ja vuoret, järvikin joka kirjoittaa runoa runoilijassa. Kielikuvat ovat väkeviä, hän ei kuvita tai tee kuvia, lukija saa pitää sen ilon itsellään.  Kuten:

Hän ei pysty lopettamaan itkuaan, ja taivaan on pakko sitä matkia tai kivi on petturi, / se on rikas, energinen, / neidonkengän värinen tai hevoset itkivät nyrkinkokoisia jalokiviä, jotka oppineet korjasivat talteen
tai hän ryömi kuolleen hevosen vatsaa vasten / hengitti sen elämän suuhunsa tai näin: Pinta on laiva, jota yksinäisyys ohjailee, / se purjehtii harhaanjohdetun mielen merta.

Rinnalla kulkee elämänilo kuin uskollinen kotieläin, tai olio, ja kaikkea olevaista ja olluttakin elämää kohtaan. Ennen viimeistä runoa on pitkä proosaruno Arthur Rimbaudille, nimellä ”Mummer Love”, jonka Ahti on kääntänyt ”Rakkauden ilveily”. Rimbaudin kerrotaan olleen seitsemänkymmentäluvun rockmuusikoiden suuri innoittaja, muun muassa Jim Morrisonille, Bob Dylanille ja sen ajan beatrunoilijoille. Tekstiä lukiessa tulee välillä tunne, että siinä sinä ja minä sekoittuvat toisiinsa, niistä tulee yksi ja sama, kunnes ne taas eroavat toisistaan erillisiksi kuin sisään- ja uloshengitys. Kirjoittajan luentaa tästä runosta voi kuunnella täällä.

”Kaikki vain ilveilijän rakkauden tähden. Yksi repivä öljymaalisuudelma uuden ja viattoman päivänä. Tämän tiedän. Minulla on täällä tarkoitus. Tarkoitus vaihtelee. Lahjat eivät ole minun. Lapset eivät ole minun. Enkeli ei ole minun. […] Olen täällä, ystäväni, täällä olen aina ollut. Yhtä paljon kuin yksikään elävä olento.”

Kokoelma päättyy runoon “Kirjoittajan laulu”,  eräänlaiseen ero-jäähyväislauluun joka kokoaa koko kokoelman, tässä sen viimeiset säkeet:

”it is better to write / then die / a thousand prayers / and souvenirs / set away in
earthenware / we draw the jars / from the shelves / drink our parting / from
ourselves / so be we king / or be we bum / the reed still whistles / the heart
still hums.” (patti smith)

“on parempi kirjoittaa / sitten kuolla / tuhat matkamuistoa / tuhat rukousta /
ruukkuihin varastoituna / me otamme ruukut / hyllyiltä / juomme eromaljan /
omasta itsestämme / olemme kuninkaat / ja olemme pummit / ruoko soi / ja sydän”
(käänt. risto ahti)