Kari Hotakaisen uusin romaani Jumalan sana alkaa raamatullisesti, nimittäin näin: ”Herra istuu kivellä ja näkee koko maailman.”

Herra ottaa ja herra antaa. Maailma on luotu ja on lepopäivä, nyt ollaan tunturilapissa kuten oikein varakkailla on ollut tapana, silloin kun oli vielä Neuvostoliitto ja idänkauppa. Tänä päivänä tuo tunne koetaan muualla. On saaristomeri ja myrskyluodonmaija huvipuisto, jonne suhataan moottoritietä pitkin edestakaisin ja vietetään raitista sekä reipasta elämää valokuvaamalla luontoa. Siten siitä jää jokin muisto jälkipolville, vaikka tosiasiassa sitä ei enää pelasta mikään maailman mahti. Itämeri on kuollut meri. Tämä ei ole Hotakaisen romaanissa, mutta tunnelma on sama.

Turun saaristossa asuu enimmäkseen varakkaita mökkiläisiä tai keskiluokkaisia hyyryläisiä, joista jälkimmäiset samastuvat varakkaisiin, koska haluaisivat olla ja omistaa yhtä paljon. Sekä heitä jotka ovat palvelijoita. On halu ja hinku elää valtiolaivan ulkopuolella, samalla olla ja elää luopumatta valtion teistä ja yhdysliikenteestä sekä palveluista joita sinne saarelle kuitenkin tarvitaan. Keskiluokka tarvitsee luontohuvipuistoja.

Hotakaisen romaanissa on palvelija, hän josta on tullut myös ahne. Erkki Tuomioja kirjoitti, että Suomessa vaikuttaisi nyt olevan kahdenlaisia keskiluokkaan kuuluvia. Toiset elävät pelossa, että putoavat köyhiin ja hitusen varakkaampia kuljettaa ahneus, se että mikään ei riitä, ole kylliksi ja lisää pitäisi saada jotta kuuluisi varakkaisiin. Siitä syntyy jännite, ja pelko. Vastakkain ei ole hyvin varakkaat ja köyhät vaan keskiluokan sisällä elävät.

Kateus on ahneuden sekä pelon yhdistelmä.

Kari Hotakainen jatkaa kertomustaan meistä ihmisistä. Ihmisen osa on hieno romaani, siinä on tarkka pohjakosketus ja humanistinen ihmiskuva. Lukijat jotka pitivät sitä apeana tai synkkänä, heidän ei ehkä kannata lukea Jumalan sanaa. Nämä romaanit liittyvät toisiinsa. Hotakainen sanoi, että ne jotka eivät tunne pelkoa heillä ei ole mielikuvitusta. Ajattelen hyvin samoin. Mukana kulkee perussuru ja huoli ihmisestä. Jumalan sanassa on kyse rahasta ja rakkauden puutostilasta joka täyttyy kuin se kuuluisa tyhjä astia. Erilaisilla riippuvuussairauksilla.

Jumalan sana on romaani joka pitää lukea useaan kertaan. Se on kirjoitettu siten, että jokaisen lauseen, rivien ja kappaleiden sisällä on lihaksi tullutta sanaa. Raamattua. Hotakainen on palannut sanan, runon äärelle. Se on suureksi siunaukseksi, niin hänelle kuin lukijallekin.

Kaksi katkelmaa:

Verhon alla surisee.
Saara avaa silmänsä ja hyppää pystyyn.
Kärpänen ei ole tajunnut kesän menneen. Saara tekee Talouselämä –lehdestä putken ja yrittää lyödä sillä kärpäsen kuoliaaksi. Ensimmäinen lyönti ohi. Toinen lyönti ohi. Kolmas osuu osittain. Kärpänen kellahtaa selälleen ja sätkii. […] Saara katsoo kärpästä, jonka ruumis on jähmettynyt kuolinkouristukseen. Saara silittää sen siipeä ja antaa ajatusten valua vainajan muistoksi ja merkitykseksi: hän antoi henkensä sinun tunteittesi vuoksi, hän lensi ajantajun menettäneenä yli kesän sinun syksysi loistoon, hänen kuolemansa kautta sinä sait elämän, hänen siipiensä läpinäkyvyydessä näet oman elämäsi haurauden ja hänen surinassaan kuulet kadottamasi ilon. (s. 138 – 139).

Ihminen ei tule hulluksi, ihminen on hullu. Tämä pätee myös minuun. Jokainen meistä on velvollinen piilottamaan hulluutensa hyvän puolesta. Jos yhteinen päämäärä hämärtyy, hulluus puhkeaa kuin vedellä täytetty lmapallo, ja kaikki kastuvat. Myös ne, jotka kieltävät kolmasti hulluutensa. Kuivat tulevat märiksi, märät saavat kohtalotovereita, ja ne jotka ovat aina liikkeellä sään mukaisin asustein, nousevat suurelle kivelle ja väittävät hulluutta ohimeneväksi ilmiöksi, jonka Markkinat korjaavat. Eivät Markkinat hulluuteen kajoa, siinä ei ole kosketusnäyttöä. (s. 67)

 

Mainokset