Avainsanat
Kuin nälkäinen ja laiha katukoira
hengitän monta kertaa, ja
hyvin hyvin hyvin hiljaa
syvään ulos ja sisään
sen jälkeen kun olet potkaissut
vielä kerran ja toisen
kolmas sattuu
kovasti
mutta puupuhaltimet soivat
hellä tuuli
sinun korviisi sävelet tulevat
jonakin satunnaisena hetkenä
niin kuvittelen, ja
ajattelet ettei se ole
lainkaan totta
sanot itseksesi ääneen:
kuulin kuinka
puupuhallin soi
en koskaan nähnyt soittajaa
*******
Runotorstaissa tekstihaaste:
”Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan. Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä.”
Risto Oikarinen: Puupuhaltaja, Otava 2005 s. 31
Preivi 
Tuima said:
Askarruttava ja ajatuksia herättävä runo, sellainen joka pitää lukea monta kertaa kuten Oikaraisen haasterunokin. Hieno! Tällä lukukerralla mieleen tuli se miten puhuja (vai onko heitä kaksi?) etäännyttää itsensä väkivaltatilanteesta päänsisäisiä puupuhaltimia kuunnellen.
runopasanen said:
Tästä tulee mieleen se tapa selvitä väkivallan kohteena, että etäänyttää itsensä tilanteesta. Väkivallan tekijälläkin on ”heikot” hetkensä, jolloin hän on lähellä tajuta oma sairautensa (tai mitä se nyt onkaan), mutta torjuu sitten sen minäkuvaansa uhkaavana. Puupuhallin toimii tässä hienosti.
tammikuu44 said:
Tuo viimeinen säkeistö vasta hieno onkin: ”kuulin kuinka puupuhallin soi mutta en koskaan nähnyt soittajaa.”
Hirlii said:
Kiitoksia Tuima, Pasanen ja Hymyilevä,
tuo Oikarisen proosaruno toi, ehkä kumma kyllä, minulle mieleen väkivallan.
Näin olen ymmärtänyt, että kokemuksellisesti väkivalta on tilanne, jossa ihminen irtoaa ruumistaan, astuu tilanteen ulkopuolelle. Eheä minäkokemus hajoaa, hetkeksi, ja minän rajat hajoavat kun niitä on loukattu.
särkiä said:
Vaikuttavat ensimmäiset säkeet! Kokea väkivaltaa ja vetäytyä pois siitä todellisuudesta toiseen maailmaan jossa puupuhaltimet soivat. Traaginen viimeinen säkeistö!!
Careliana said:
Tosi vahva runo! Alku- ja loppuosa (puupuhaltimet ikään kuin vedenjakajana siinä) ovat jotenkin ihan eritunnelmaisia, mutta yhtä lailla hyviä, ja tekevät ehjän ja toimivan kokonaisuuden. Tosiaan sellainen runo, joka pitää ja kannattaa lukea moneen kertaan!
Albatrossi said:
Hyvä kontrasti: katukoira ja potkimiset vs. puupuhaltimet ja hellä tuuli. Pidin erityisesti lopusta.
Hirlii said:
Kiitos Särkiä, Careliana ja Albatrossi kommenteistanne.
Runoni ei tee oikeutta Oikarisen teokselle, jossa puupuhallin toistuu. Ja soi. Kannattaa lukea.