Tunnetuin nuoresta rakkaudesta kertova tarina on näytelmä, jossa kahta viikkoa vaille neljätoistavuotias Julia ja seitsemäntoistavuotias Romeo rakastuvat. Ensikatseesta. Padam. Aikuiset heidän ympärillään ovat riidoissa toistensa kanssa ja suvut sodassa keskenään. Tarinassa tapellaan paljon ja viisi nuorta ihmistä kuolee. Kaksi jengitappelussa ja Pariksen (aikuinen mies jolle on luvattu neljätoistavuotias Julia) tappaa Romeo. Lopussa kummatkin päähenkilöt tekevät itsemurhan, toinen kuolee lääkemyrkytykseen ja toinen tikarinpistoihin.

Romeo vertaa Juliaa heti ensi kohtaamisesta valoon ja siihen liittyvät ilmaukset kulkevat läpi koko näytelmän. Valoon liittyy myös fysikaalinen tosiasia: nopeus.

– Vait! mikä loisto tuolla ikkunassa?/ Se itä on, ja Julia aurinko! / Oi, nouse, kaunis aurinko, ja surmaa/Tuo kade kuu, mi kalvas kaihost’ on,/ Kun sinä, hänen piika-neitsyensä, Hänt’ olet monta vertaa ihanampi! […]
Hän puhuu, Vaikk’ei hän sanaa virka. Mitä siitä? Nuo silmät puhuu, vastata ma tahdon,/ Oi, liiaks kerskaan, hän ei puhu mulle. Kaks taivaan kaunihinta tähteä / Sai estettä ja loistamaan sill’ aikaa/ Pyys Julian silmät heidän kehässään! / Mitä, jos hänen silmäns’ onkin tuolla, Ja tähdet hänen päässään? /Posken hehku pimentäis tähdet nuo kuin päivä lampun. / Taivaalla hänen silmäns’ säteillen Kautt’ ilmakerrosten niin välköttäisi, / Ett’ aamuvirttään linnut visertäisi. (Shakespeare: Romeo ja Julia, suom. Paavo Cajander)

Aikuiset tekevät näytelmän lopussa surunsa murtamina sovinnon ja lupaavat elää vastedes rauhassa keskenään, mutta se ei enää saa kuolleita henkiin. Häiden sijasta vietetään viidet hautajaiset. Tarinaa on varioitu sadoilla eri tavoilla vuosisatojen saatossa. Siitä on tehty mm oopperoita, baletteja, viihdekirjallisuutta ja useita elokuvia. Kävin katsomassa luokkakavereiden kanssa mm yhden ruotsalaisen modernisoidun elokuvaversion joka pyöri leffateattereissa 1970 –luvun alkupuolella.

Shakespeare kääntyy nyt haudassaan. Kateudesta.  Vilja-Tuulia Huotarinen on kastanut sulkakynänsä musteeseen ja tehnyt nuoresta rakkaudesta 2000-luvun version. Nuortenromaanin: valoa valoa valoa (karisto 2011).

Sen takakannessa annetaan tärkeä ohje:

Hyvät lukijat!
Tämä on tarina kahdesta neljätoistavuotiaasta tytöstä,
kuolemasta ja Tšernobylista.
Jos te pelkäätte
1) rakkautta
2) ydinräjähdyksiä
niin älkää avatko tätä kirjaa.

Terveisin Mariia Ovaskainen.

 

 

Mariia Ovaskainen on tarinan toinen tyttö ja toinen tyttö on Mimi. Kirja kertoo heidän yhteisestä kesästä joka muuttaa kaiken muuksi, toiseksi. Kesästä jolloin omat vanhemmat tuntuvat äkkiä oudoilta ja Mariia kokee olevansa täysin ulkopuolinen kotonaan.

Teos on kielellisesti ja rakenteellisesti taidokas. Tarinassa kuvataan kahden tytön ystävyyttä. Rakastumista. Nuoruuden hulluutta. Nuoruus on tietynlaista hulluutta tulvillaan, mutta samalla nuori ihminen tekee tarkkoja sekä kirkkaita havaintoja aikuisista sekä aikuisten maailmasta. Aikuisten toiminta ja elämä näyttää juuri tämmöiseltä, ajattelin lukiessani. Rakkaus on vaikeaa, parahtaa yksi aikuinen kirjassa.

Luin kirjan kahteen kertaan läpi. Se puhuu metaforien, fantasioiden, myyttien ja satujen kautta totta. Huotarisen kieli on aistillista. Luen mielelläni, kuten useimmat jotka lukevat kirjoja. Mieli herää, mieli muistaa, mieli elää kirjailijan luomassa maailmassa ja kielessä. Lukiessa ihmismieli synnyttää lukijan ja teoksen välisen maailman: mielennäyttämön josta vähintään puolet on lukijassa, ei tekstissä.

Huotarisen teos on nuortenkirja, koska siinä on kuvattu nuoren ihmisen kokemus-, tunne- ja ajatusmaailmaa. Nuoren ihmisen näkökulmasta käsin ja tavattoman hienosti  sekä vivahteikkaasti, vaikka kertojanääni on välillä kirjailijan. Nuori ei ole enää lapsi eikä hän ole vielä aikuinen, mutta harjoittelee aikuisena olemista. Fantasioi. Leikkii. Esittää. Suurentelee. Väheksyy. Uhoaa. Nuoruudessa, murrosiässä, asiat kääntyvät Ylösalaisin ja sisäinen talo voi olla SEKASORTO. Kodin ulkopuolinen maailma laajenee. Maailman tapahtumat tihkuvat mieleen. Tässä teoksessa se on Tšernobyl. Minun nuoruudessani se oli Vietnamin sota. Onko Jumalaa olemassa? Sitä tässä kirjassa pohditaan myös. Ja yksinäisyyttä. Romeolle ja Julialle kävi paremmin, he kuolivat molemmat. He eivät ole koskaan niin yksin kuin se joka jää, jos vain toinen kuolee.

Paikka paikoin Huotarisen teos muistuttaa myös Lewis Carroll’n teosta Liisa ihmemaassa, miltei surrealististen ja unenomaisten sävyjensä vuoksi. Senkin voi lukea nuoruuden kuvauksena. Huotarisen kertomuksessa ei ole valkoista kania, mutta on valkoinen talo. Valkoisen talon ullakolla asuu Äiti, joka on kuollut ja takertunut tyttäreensä kuin liaani, kuin painajainen. Ulla Kolla. Ruskeassa talossa on isä ja äiti sekä veli ja kissa. Ja sitten on uimaranta. Uimakoppi. On vesi. On kesä. Ja vielä: on koulu ja ruotsin kieli. Ehdot. Aikuiset ovat monin tavoin vinksahtaneita. Heille ei voi puhua.

VAI NIIN

Tällaiset perheet eivät ole teidän mielestänne uskottavia.
Koska te ette ole joutuneet uskomaan niihin,
Kiittäkää elämäänne siitä.
Mutta älkää väittäkö ettei niitä olisi olemassa.

s.109-110

Olen tavannut päiväkodin eteisessä nelivuotiaan joka halasi ja pussasi vuotta vanhempaa päiväkoti kaveriaan ja kertoi, että he menevät naimisiin. Samainen lapsi ajoi polkupyörää kerrostalon pihalla ja hihkaisi ihastukselleen: ”Hyppääks tyttö kyytiin!”. Huotarisen kirjan toinen päähenkilö Mimi kertoo, että jo kahdeksanvuotiaana hän on suudellut monia. Se on ihan mahdollista tai sitten hän vain satuilee ja kertoo siten rakkaudenkaipuustaan. Kahdeksanvuotiaana on hetkiä jolloin voi tuntua siltä, että tietää elämästä kaiken. Oleellisen. Lapsia eikä nuoria pidä aliarvioida, he näkevät ja tajuavat paljon.

Sanoilla: rakkaus, avioliitto, pussaaminen, iho … on aivan omanlaisensa merkitysmaailma nuorelle. Siksi aikuinen lukee tämän kirjan toisin kuin nuori ihminen. Iltapäivälehtien lööpeissä mainitaan seksi tai muita seksuaalis-sävytteisiä sanoja sata kertaa tiheämmin ja useammin kuin Huotarisen kirjassa. Eräs kolmivuotias joka ei  osannut sanoa kunnolla ässää oli vanhempiensa kanssa ravintolassa syömässä. Hän piti kivennäisvedestä. Vanhemmat kysyivät: ”Mitä haluat juoda?”  Haluan juoda vittuvettä, hän vastasi.

Mutta aikuisten kannattaa lukea tämä kirja. Siksi, että se on hirveän hyvin tehty, kielellisesti upea kaunokirjallinen lukijaa koskettava ja sopivasti vaivaava taideteos, josta aikuislukija ammentaa myös, vaikka aivan toisenlaisia asioita kuin nuori lukija. Mielellämme kuitenkin luemme, olimmepa minkä ikäisiä tahansa.

Mainokset