Avainsanat
Aikana ennen luku- ja kirjoitustaitoa ihminen eli puhekulttuurissa. Tarinat ja kertomukset sekä faktatieto välittyivät ihmiseltä toiselle ainoastaan puheen välityksellä. Virtuaalinen todellisuus syntyi puhujan ja kuulijakunnan välille. Ihmisellä on virtuaalinen mielen rakenne. Kykenemme siirtymään ajasta ja paikasta toiseen pelkän mielikuvituksemme avulla. Internet aikakausi ei ole synnyttänyt virtuaalisuutta. Surullisinta verkkomaailmassa on se etteivät ihmiset käytä mielikuvitustaan vaan ainoastaan siirtelevät tietoa paikasta toiseen tai toistavat sitä mekaanisesti kuin he olisivat muuttuneet laitteiksi, pelkiksi koneiksi.
Kommunikaatioteknologia ja laitteet säätelevät monia ihmisyhteisöjä ja kokonaisia yhteiskuntia. Puhutaan teknologisesta determinismistä. Daniel Chandler on jakanut teknologisen determinismin kovaan ja pehmeään. Kovan hän jakaa vielä kahdeksi: optimistiseksi ja pessimistiseksi. Ensin mainitut ovat teknofiilejä joilla on naiivi usko teknologiseen kehitykseen ja jälkimmäiset epäilijöitä joiden mielestä teknologinen kehitys ei välttämättä ole todellista kehitystä. Pehmeät deterministit väittävät Chandlerin mukaan, että teknologia on avaintekijä, joka vain mahdollistaa yhteiskunnan ja ihmisen käyttäytymisen muutokset.
Inhimillinen muisti ja muistaminen olivat kauan vain yksilöllisen muistin, puhekulttuurin varassa. Kirjoitustaito mullisti ihmisyhteisöt, koska se mahdollisti muistivarantojen tallentamisen ja siirtämisen sekä välittämisen eteenpäin, tuleville sukupolville. Lukutaitoa ryhdyttiin opettamaan Suomessa jo 1600-luvulla, mutta kirjoitustaitoa vasta 1800-luvun loppupuolella. Kirjoitustaito koettiin yhteiskuntajärjestyksen kannalta vaarallisempana taitona kuin lukutaito, jonka opettamista myös pelättiin ja vastustettiin.
Kirja on kirjallisuuden formaatti joka on ollut olemassa yli 500 vuotta. Se on ajattelussamme ja se on käyttöliittymä joka ei tarvitse toimiakseen sähköä. Kun kirjan kannet avaa, on se heti toimintavalmiudessa. Kirja on ihmiskunnan kulttuurisissa syvärakenteissa, se on tavassamme lukea, joka ei ehkä muutu niin nopeasti kuin luullaan. Ainoastaan yksinolosta ja hiljaisuudesta on tullut uhanalaista.
Verkkomaailma perustuu mm kirjoitukseen sekä lukutaitoon, kirjalliseen kieleen. Viesteihin ihmiseltä ihmisille. Kirjoitettu ja puhuttu kieli on kommunikointia. Se on sekä viestin lähettämistä että sen vastaanottamista. Jos vastaanotin vääristää viestin sisällön, sen merkitys muuttuu toiseksi. Sisältö ratkaisee kirjoituksen merkityksen ja arvon. Toisten viallisista laitteista ei voi olla vastuussa, vain omiaan voi huoltaa ja pitää ne kunnossa. Kirja on tekijänsä, kirjoittajansa teko. Viesti. Kirjallisuus ei ole itseilmaisua.
Kuuntelin radiosta Alivaltiosihteeriä. Ohjelmassa ilmaisukonsultti Kimmo Muuvas kertoi, että iso osa suomalaisista ilmaisee itseään nykyään sormilla. Itseilmaisu tapahtuu näppäimistöä näpyttelemällä. Kielteisen ilmaisun kirjo on hyvin runsasta, mutta Muuvaksen mukaan tätä negapuhetta voi hänen mukaansa kehittää yrittämällä kirjoittaa keskisormi pystyssä. Negaviestijöille ja ihmisvihaajille Muuvaksen neuvoa voi pitää oikein suositeltavana.
Kirjavälitys Oy välitti minulle kirjan jota olen odottanut pitkään, kaksi vuotta. Kirja on yhä esine josta ei suinkaan puutu virtuaalisuus, mutta jossa voimme olla rauhassa ilman moniaistista melua sekä eteemme jatkuvasti syöksyvien kuvien ja äänien häiritsevää sekamelskaa. Kirja on ympäristö, jossa saamme olla oman tietomme ja ymmärryksemme kanssa, siinä maailmassa jonka kirjailija on meille luonut ja saamme myös aktiivisesti käyttää omaa mielikuvitustamme. Mielikuvitus ja sen aktiivinen käyttö on eräs, vaikkei ainoa, moraalin kehittymisen edellytys.
Sivistys on ennen kaikkea huomaavaisuutta, erilaisuuden sietoa, laajempaa ymmärrystä maailmasta, tietoisuutta ja vastuuta omista teoista (Jari Paavonheimo, 2006).
Hyvä kirjallisuus välittää meille tätä ymmärrystä, huono ei siinä onnistu. Sain juuri taannoin luettua Rosa Liksomin vaikuttavan ja väkevän romaanin ”Hytti nro 6” jossa ollaan matkalla. Nyt matkalla olo jatkuu teoksen parissa jossa myös liikutaan, paikasta toiseen. Virtuualisesti. Mikäli elämä antaa myöden, on mahdollista että kirjoitan näistä teoksista jotain.
IHMISEN VAHVIN ELIN ON KIELI. On maita, joissa ihmiset puhuvat englantia. Mutta he eivät puhu sitä niin kuin me, joilla on oma kielemme piilossa käsimatkatavaroiden seassa ja toilettipussukoissamme ja jotka puhumme englantia vain matkoilla, vieraissa maissa ja vieraille ihmisille. Vaikea kuvitella, mutta englanti on heille ihan oikea kieli! Ja usein ainoa. Heillä ei ole mihin palata tai minkä puoleen kääntyä epäilyksen hetkinä. Miten eksyneiksi heidän täytyykään tuntea itsensä maailmassa, jossa joka ikinen ohje, typerimpien rallatusten jokainen sana, ravintoloiden ruokalistat, yhdentekevin liikekirjeenvaihto ja hissin nappulat ovat heidän yksityisellä kielellään. – Olga Togarczuk: Vaeltajat (suom. Tapani Kärkkäinen).
Preivi 
H said:
Eihän se Muuvas niin sanonut kuin väitit, hei, pitäisikö tulla korjaamaan vastaanottimesi kunto?
Hirlii said:
Ei tarvitse, H. Tein sen tahallani. Kuuntelit tarkemmin ja huolellisemmin. Eikös vain? Radio-ohjelmia kannattaa kuunnella, ei vain kuulla.
H said:
Senkin kettu! Mutta ajatukseksi keskisormi-pystyssä-näppiksen-ääressä kirjoittamisesta voisi olla aika tervehdyttävää.
Seija Vilén said:
Ihana teksti! Ja aivan mahtava tuo lainaus Vaeltajista. 🙂
Hirlii said:
Olga Togarczuk on yksi lempikirjailijani, teos on vasta aluillaan, mutta se vaikuttaa olevan sitä ihan parasta mitä lukija saa eteensä. OT:n teoksilla on ollut minulle valtavan suuri merkitys, ne on voimakkaita ja vahvoja kertomuksia. Suosittelen ellet ole lukenut.
Kun luin tänään Parnassosta ”Pohjan Akan” arvostelun, ajattelin että oletkohan sinä kohtapian Suomen OT 😉 – myytit ja sadut ja mitä siinä nyt olikaan … siis miten teostasi kuvattiin.
H said:
Ihmiset vaikuttaisivat olevan vähemmän virtuaalisia verkkomaailmassa kuin oikeasti ovat. Siltä se tuntuu kun avaa tietokoneen ja hetken tuijottaa ruutua. Mietin sitä joskus, että miksi näin on, miksi se mitä itsekunkin virtuaalimielessä liikkuu, ei välity. Tai se mitä välittyy, on niin olematonta, verrattuna siihen mitä itsekukin elää ja on. Kiitos kirjavinkistä.
Hirlii said:
Pääsiäistä ! Sitä sopii ihmetellä (kiitos itsellesi vaan, nettiarkeologisista kaivauksistasi).
uuvana said:
Mielenkintoinen tuo viimeinen Togarczuk-sitaatti. En tunne häntä ollenkaan mutta huomaan usein ajatelleeni itse vähän samansuuntaista, varsinkin ulkomaanmatkoilla. Että miten ihanaa on, että on kotoisin pieneltä kielialueelta. On aina kotimaa mukana matkoilla ihan eri tavalla.
”Kirjoitustaito mullisti ihmisyhteisöt, koska se mahdollisti muistivarantojen tallentamisen ja siirtämisen sekä välittämisen eteenpäin, tuleville sukupolville. ”
Totta.
Muistan myös jostain lukeneeni erään antropologin/ihmisen esihistorian tutkijan (en muista kuka, harmi) huomion, että ennen kirjoitustaidon tuomaa mullistusta ensimmäinen ja ehkä vielä suurempi mullistus olivat isoäidit. Eli se, kun ihmisen elinikä kasvoi niin että ihmisiä oli olemassa kolmessa sukupolvessa. Silloin muistitieto alkoi periytyä aivan eri tavalla. Sitä ennen ei ollut mummujen ja vaarien muistia, ensikäden muistitietoa vähän kaukaisemmasta menneestä. Hän myös korosti erityisesti sitä, miten keskeinen rooli muistitiedon välittämisellä yhden sukupolven yli, eli isovanhempien ja lapsenlapsien suhde, on ollut lajimme kehitykselle. Sitä ennen kaikki välittyi isältä pojalle, äidiltä tyttärelle. Mutta mahdollisuus välittää muistitietoa isoäidiltä tyttärelle/isoisältä pojalle tuo kuvaan aivan uuden tason, muistin juuret kasvavat.
Itseäni välillä hieman harmittaa ja jopa joskus pelottaakin, että meistä on tullut niin kirjatietoon sidottuja. Meillä on paljon vähemmän taitoja ja kykyä selviytyä, kun luotamme monessa kirjoihin emmekä enää muistiin. On tärkeää kirjoittaa, mutta muistia se ei saisi korvata. Moni tärkeä tieto on maailmassa hävinnyt siksi että on tietoa joka oikeasti voi pysyä elävänä vain muistitietona, ihmiseltä ihmiselle välitettynä, jonka sen kirjoittaminen muistiin ei edesauta asiaa vaan päinvastoin, tavallaan tappaa ja museoi sen.
Hirlii said:
”…ensimmäinen ja ehkä vielä suurempi mullistus olivat isoäidit. Eli se, kun ihmisen elinikä kasvoi niin että ihmisiä oli olemassa kolmessa sukupolvessa. Silloin muistitieto alkoi periytyä aivan eri tavalla.”
Tämä muuten, tuli tuosta mitä kirjoitit mieleeni, kerrotaan jo Cervantesin romaanissa. Don Quijote on lukenut liikaa ja siteeraa kaikenaikaa filosofeja tai ”kuten muinaiset roomalaiset” jne. – mutta hänen uskollinen ja myös tolkullinen ystävänsä Sancho Panza sen sijaan siteeraa isoäitiään ja isovanhempiaan.
Omat sukujuttuni ja – tarinat ovat olleet ihan avainjuttuja minulle. Olen huomannut myös, että jotkut asenteet tai niin, myös arvomaailma, kulkeutuu usemmankin polven takaa. Ei tietenkään ihan sellaisenaan, mutta jokin ydinajatus, oleellinen, siirtyy kyllä, useammankin sukupolven ketjussa. Mutta myös niin tapahtuu, että moni kakkuresepti on mennyt leipojansa mukana hautaan.
Mutta se on ihan toinen juttu kuin se, että arkistoidaan ja tallennetaan muistiorganisaatioihin erilaisia dokumentteja siitä mitä ihmiset ovat eläneet ja miten. Sillä on minusta toinen tarkoitus. Yksilöllinen muisti kun ei voi kantaa kaikkea tätä, se vääristää ja värittää sekä sekoittaa asioita. Kuuntelin radiosta (oli ilmeisesti joku tv-ohjelma) Helsingin historiasta kertovaa ohjelmaa ja siinä oli paljon sellaista mitä en tiennyt. Siinä oli käytetty historiatietoja hyväksi, tehty fiktiota historiasta.
Minua taas hirvittää, että museot (laajemmin: ihmiskunnan muisti) halutaan tuhota, koska niistä asioista voi myös ottaa opikseen. Ettei historia toistaisi itseään, ihan kaikessa. Jos oppisimme, niin saisimme tuhoavuutemme haltuumme emmekä toistaisi samoja virheitä ja erheitä. Hidastahan tämä tosin on, ihmisen oppiminen.
uuvana said:
”Minua taas hirvittää, että museot (laajemmin: ihmiskunnan muisti) halutaan tuhota, koska niistä asioista voi myös ottaa opikseen. Ettei historia toistaisi itseään, ihan kaikessa. Jos oppisimme,”
Luulen ymmärtäväni hyvinkin mitä tarkoitat. Toisaalta itse kyllä pelkään, että museot eivät lopulta yhtään auta ihmistä oppimaan virheistään. Kun asiat museoidaan, ne siirtyvät jotenkin arkielämän ja jonkinlaisen reaalitodellisuuden ulkopuolella, niistä tulee kirjaimellisesti museotavaraa, näytteitä (specimen), jotain joka ei ole suoraan kontaktissa nykypäivän kanssa. Oppiminen olisi minusta ihan oikeasti tapahduttava nyt-tilassa, elävässä elämässä, jotta se oikeasti vaikuttaisi koko voimallaan. Museon oven kun voi lähtiessään sulkea, niinkuin kirjankin voi sulkea. Moni on museossa ja/tai kirjaa lukiessaan samaa mieltä näkemänsä ja lukemansa kanssa, kokee eläytyvänsä ja ymmärtävänsä, mutta ei kuitenkaan silti vie näkemäänsä/lukemaansa mukanaan kotiin ja anna sen vaikuttaa omassa elämässään (vrt. museoesineet ovat lasin takana, esillä mutteivät kuitenkaan aivan täysin läsnä). Siinä mielessä museot eivät välttämättä tarjoa riittävän omakohtaisia kokemuksia jotta ne voisivat kääntää kehityksen suunnan.
Tämä ei silti tarkoita, etten arvostaisi museoita ja etten myöskin pelkäisi niiden laiminlyöntiä ja jopa tuhoamista. En vain aivan usko että museot (ts. ihmiskunnan muisti) välttämättä auttaisivat meitä tulemaan paremmiksi olennoiksi. Se kehitys on minusta tapahduttava jossan muualla, jotenkin muuten. Miten sitten, se on hyvä kysymys.
Hirlii said:
”Moni on museossa ja/tai kirjaa lukiessaan samaa mieltä näkemänsä ja lukemansa kanssa, kokee eläytyvänsä ja ymmärtävänsä, mutta ei kuitenkaan silti vie näkemäänsä/lukemaansa mukanaan kotiin ja anna sen vaikuttaa omassa elämässään …”
Sinähän sanoit sen tuossa, tavallaan. Mitä siis pitäisi tapahtua, että vaikuttuminen johtaisi muutokseen? Aika usein kuulee ja näkee hoettavan: ”mikään ei muutu” – joka aika helppo vastaus suhteessa historiaan, menneeseen ja tulevaan. Jonka valossa moni asia on muuttunut, myös paremmaksi – riippuu vähän asiasta ja asiayhteydestä.
Vaan mitä – tosiaankin – ihmismielessä pitäisi tapahtua, kun vaikuttaa välillä siltä, että pahallahan pyyhkii oikein hyvin, mikäli kaikenlaisiin medioihin on uskominen (myös tästä tuo mainitsemani romaani kertoo). Kyky eläytyä pahuuteen on voimakas, koska pahassa on voimaa. Aivan kuten Hector laulaa: ”sota on kaunis siinä on voimaa/ sota on siisti/sodalla kulkee/sota ei hylkää syliin se sulkee.”