Luin Juha Hurmeen Hullun.

Kirja on joissain kirja-arvioissa rinnastettu Ken Keseyn vuonna 1962 julkaistuun romaaniin Yksi lensi yli käenpesän. Se kertoo kuuromykän ja mielisairaalaan suljetun intiaanin näkökulmasta amerikkalaisen mielisairaalan elämästä 1960-luvulla ja perustuu Keseyn havaintoihin mielisairaaloista joissa hän oli ollut töissä. Teoksen taustoista voi lukea lisää täältä. Potilaita hoidettiin noina aikoina muun muassa LSD:llä. Silloin arveltiin, että LSD voisi palauttaa potilaat normaalielämään. Tuntuu ajatuksena aika hullulta tänä päivänä.

Yhdysvalloista levisi 1960-luvulla hippiaate väkivallan vastaisena vastaisena rauhanliikkeenä. Intiaanien, amerikan alkuperäiskansan,  kohtalo on ollut karmea ja julma. Keseyn romaani ei ole kuvaus vain mielisairaalasta ja mielen häiriöiden hoidosta vaan myös koko amerikkalaisesta yhteiskunnasta 1960-luvulla. Hirtehisen hauska,  mutta pohjakuteeltaan verisen vakava romaani. Niin kirjoitti Kerttu Manninen aikalaiskritiikissään vuonna 1974 (linkki vie KirjaSammon aikalaiskritiikkeihin, ovat muuten mainiota luettavaa). Tämän päivän amerikkalainen mielensairauden tila on kai vahva paranoia. Sitäkin mielentilaa kuvataan Hurmeen romaanissa.

Hurmeen teos on samalla lailla yhteiskunnallinen romaani kuin Keseyn romaani, pohjakuteeltaan hyvin vakava romaani. Hyvä huumori syntyy aina vakavuudesta ja selkeästä kielestä. Omanarvontunteesta. Silloin ei ole tarvetta pilkata toisia tai muita. Ihmisyyden romukoppaan putoaminen ei ole helppoa, mutta juuri se kokemus muuttaa päähenkilön elämän. Kääntää sen hetkeksi toiseksi.

Päihdeongelmat syntyvät kemiallisista tajunnanlaajentajista ja tajunnansupistajista. Niitä on kahdenlaisia: laillisia ja laittomia. Tajuntaansa voi supistaa tai laajentaa myös kertomusten avulla, kirjallisuudella. Hurmeen romaanin maailma ei ole pelkureiden maa vaan maailma jossa naamiot riisutaan. Maailma jossa kuljetaan käytäviä pitkin  pelkät pyjamanhousut päällä eikä tiedetä enää mikä päivä on menossa ja mikä on vuorokauden aika. Sen määräväät ne toiset, ne valkoiset. Ne jotka päättävät koska saa soittaa puhelimella ja koska saa ruokaa ja koska on nieltävä päivittäinen huumeannos.

Maailma on totisesti hullu. Sen tolkuttomuudelle voi nauraa, muuten jotkut saattavat luulla olevansa kovinkin viisaita. Hyvään fiktioon voi uskoa, koska todellisuus voi olla aivan yhtä absurdia kuin tässä romaanissa on kuvattu. Juha Hurme lataa kolmanteen romaaniinsa yhteistä hulluuttamme hyvin ja verrattomilla tarinoilla. Romaanissa on monta sisäkkäistä tarinaa ja ne limittyvät päähenkilön arkeen mielisairaalassa. Aikajänne sijoittuu alkutalvesta joulunaikaan ja uuteen vuoteen.

Absurdi huumori ja sen synnyttämä mittakaava yhdistyneenä valtavaan lempeyteen kanssaihmistä kohtaan olivat minusta kaikkein koskettavinta, lujinta ja lämpimintä Hurmeen Hullussa. Voimallista ja väkevää eikä ylimielisyydestä syntyvää häpäisemisen kulttuuria. Sitä harjoitetaan runsaasti jo muutenkin. Viholliskuvat ja tuhoava paranoia mm erilaisia ihmisryhmiä  kohtaan kasvaa aina silloin kun valtatarina on täynnä epätoivoa tai pelkoa.  Kerrankos sitä ovat jopa valtiolaivojen kapteenit olleet väärässä? Useasti. Hyvin monta kertaa.

Kirjoittaminen ja draama, teatteri, ovat Hurmeen tapa hahmottaa todellisuutta. Ei ole lainkaan hullumpi keino. Teatteri on läsnäoloa. Se ei ole eristämistä ja eristäytymistä toisista ihmisistä, lukkiutumista omaan himmeään kammioonsa ja erkaantumista elävästä kanssakäymisestä toisiin ihmisiin. Aiemmissa teatteriromaaneissaan Hurme on jakanut myös neuvoja kirjoittaville. Sitä oppia jaetaan myös  tässä romaanissa. Eräs niistä on kirjan lopussa, kun päähenkilö poistuu mielisairaalan suljetulta osastolta. Hän toteaa: Paperia ja kynää minulla oli omasta takaa repussa.

Hurmeen Hullu on hyvin humaani teos sellaisesta kokemuksesta josta harvoin kirjoitetaan näin ”hilpeästi”. Tämänkaltaisia romaaneja tässä maailmassa tarvitaan. Energisiä sanoja ja hyvää kerrontaa.

Mainokset