Avainsanat

Kirjahyllyjä järjestäessään katsoo jokaista kirjaa, ja näkee nekin jotka ovat unohtuneet vuosiksi. Uusin silmin?

Reaalisosialismin kukistuttua liberalismi on osoittautunut sisältä tyhjäksi ja elinvoimaltaan ehtyneeksi. Olemme todistamassa valistuksen ajan suuren poliittisen tarina kääntymistä lopuilleen.Tämä käännekohta ilmenee nyt syvänä poliittisena legimitaatiokriisinä, joka leimaa vuosisadan  loppua Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Reaalisosialismin rauniokasan siivoamisen jälkeen meitä kohtaa vielä vavahduttavampi näky, liberalismin kriisi. Kun katsomme Saksaa, Ranskaa, Italiaa, Englantia, eurooppalaisen talon kulmakiviä, vauriot ovat selvästi nähtävissä.

Mutta hajoamisesta syntyy vähitellen uutta.

Tulossa on uusi aatehistoriallinen kaari, joka perustuu luonnon ja ihmisen välisen kestävämmän vuorovaikutuksen hyväksymiselle. Tämä ei ole mahdollista raaimman mahdollisen markkinatalouden oloissa, mutta se ei missään tapauksessa ollut mahdollista myöskään raaimman mahdollisen reaalissosialismin oloissa. Meidän on pakko muuttaa tuotanto- ja kulutustapojamme ja koko taloudellista ajatteluamme ja käytäntöämme tai muuten on vain yksi suunta, lujaa alaspäin.

titanic_3

Niin ajatteli Matti Wuori jo 1990-luvun alussa. Katkelma on teoksesta Titanicin kansituolit (1993). On kuin lueskelisi kuvausta tästä päivästä. Luin sitä mielihyvällä uudestaan.

Kulutustapojen muutos on hyvin tuskallinen, isolle osalle suomalaisista. Ei työ kaikkea merkitse, sanoo ehkä ihminen joka ei muuta teekään kuin myy verkossa tavaraa tai elämäänsä tai kaikenaikaa puhuu työstä. Kuluttaminen; ostaminen ja myyminen, siis kauppaaminen, on se kova juttu jonka takia elää. Rahakaan ei tunnu kovin merkitykselliseltä heille, joille kulutusmarkkinoille osallistuminen on tärkeä osa elämisen tapaa (aina sitä on jossainmäärin ostaja/kuluttaja). Tuomas Enbuske kannattaa pakkotyömallia: ilmaistyötä. Hieno juttu, Tuomas. Jään odottamaan, kun otat sen askeleen omassa elämässäsi.  Iso joukko suomalaisista elää jo niin, että toimeentulo perustuu hyvin pienille tai olemattomille ansiotuloille.

Kreikassa monet menevät jo työpaikoilleen vaikkei palkka ole tullut tilille moneen kuukauteen. He eivät jätä työpaikkojaan, kerrottiin sanomalehdessä. Onko se urheutta vai epätoivoa? Suomessa on ollut jo vuosikausia käytössä likimain kreikanmalli: työttömät tekevät 9 euron päiväpalkalla aivan samaa työtä kuin työkaverinsa, tai toimivat kansalaisjärjestöissä ja tekevät valtavat määrät ”ilmaistyötä”.

Nykyinen prekariaatti on todennäköisesti se kaikkein (uutta)luovin kansanosa.

Mitäs se on se puhe ettei työttömät tee (lue: tuota) yhtään mitään? Ansiotyönluonne on jo muuttunut. Puolet suomalaisista työikäisistä kuuluu jo prekariaattiin, tähän satunnaisesti tai pitempiaikaisesti työttömän statuksella hengissä pysyviin. Olen kuulunut noin puolet työelämäajastani siihen sakkiin. Paluuta menneeseen maailmaan ei enää ole. Menestymistä ei enää tarvitsisi arvottaa vain bisnesmaailmasta omaksutuilla asenteilla ja elämäntavoilla, mutta sieltä opittu ihmiskuva vaikuttaa elävän sitkeästi: työn sekä kuluttamisen pyhä liitto. Perustulomallin kiihkeimmät vastustajat vetoavat menneen maailman eetokseen. Se mikä ehkä toimi maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa ei ole enää toimiva malli 2000 -luvulla.

Kansalaisen perustulon tai kansalaispalkka-ajatuksen toi ensimmäisen kerran eduskunnassa esille Eeva Kuuskoski-Vikatmaa 1980-luvun puolivälissä. Sen jälkeen se on palannut keskusteluihin milloin minkäkin nimisenä, ja nyt myös kansalaisaloitteen muodossa. Sen perimmäinen tarkoitus on purkaa turhia ja täysin tarpeettomia hallintorakenteita ja mahdollistaa työnteko, tekeminen, toimeentulo. Toimeentulo ja työ on elämän eräitä tärkeitä kysymyksiä.

Matti Wuori, humanisti ja ihmisoikeusjuristi kirjoitti jo kaksikymmentä vuotta sitten työstä näin:

Maailmaennätysluokkaa oleva julkinen hallinto suojautuu ja johtava porras pystyy viimeiseen asti valvomaan omaa olemassaoloaan ja säilymistään. Suoritusporrasta karsitaan työvoimakustannusten alkaessa hipoa pilviä. Se kiihdyttää työttömyyden kasvua ja ruokkii noidankehää, jonka jälleen välilliset työvoimakustannukset nousevat. Työn ja pääoman suhde on muuttumassa ristiriitaiseksi uudella tavalla, johon korporasistinen edunvalvontajärjestelmä ei näytä löytävän ratkaisuja. […] Ei ole mikään ihme että pelkät markkinatalouden perinteiset keinot ja niin uusliberalismi kuin keynesiläinen talouspolitiikkakin ovat näiden haasteiden edessä melko voimattomia. Työn, varsinkaan tuotannollisen työn, lähtökohtana ei enää voi olla vanhaan protestanttiseen etiikkaan perustuva arvomaailma.

Tsaristinen hallintoperinne, ja virkamieskuntaisen hallinto-yhteiskunnan ylläpitäminen on enimmäkseen takertumista menneisyyteen. Tulevasta ei kukaan tiedä mitään, ja se aiheuttaa ahdistusta, mutta irti päästäminen ja uuden luominen helpottaa oloa.

Ilahduttaa lukea Matti Wuoren ajatuksia:

– Kaikki turhuus, jonka perässä juoksemme päivittäin, kaikki olemassaolomme säännöt, rutiinit, uskomukset ja ideologiat ja koko se järjestäytynyt kosmos, jonka panttivankeina me olemme, on sittenkin häilyvää ja näennäistä. (s.53)

– Elämä on kokonaisuus, joka on täysin nähtävissä vasta kun se on päättynyt. Kuolema ja vastuu omasta elämästämme ovat ne kiertämättömät asiat, joita vastaan jokainen päivämme ja tekomme piirtyvät. Elämä ei ole sen juhlavampaa kuin pienet arkipäivän teot, laiminlyönnit ja ajatukset. Niitä ei voi hoitaa joillakin ulkopuolelta opituilta moraalikoodeilla tai pelkillä käyttäytymissäännöillä. (s 54).

Ne ovat onneksi läsnä joka päivä. Ne joista syntyvät ilon ja surun aiheet, elämän tärkeät ja hyvin oleelliset asiat.

Matti Wuori: Titanicin kansituolit (1993) – jatkuu…

Advertisements