Avainsanat

 

Palaan kotiin merisumukävelyltä ja käväisen kirjakaupassa ennen kuin astun bussiin. Istuudun vastapäätä vanhaa miestä. Hän on tulossa hautausmaalta jossa hän käy joka torstai. Unohdan itseni ja kuuntelen häntä. Näen Turun aikana jolloin en ollut edes syntynyt, niin tarkkaan ja elävästi hän kuvailee rakennuksia ja ihmisiä joita ei enää ole. Tässä maailmassa. Mutta tapaamani miehen elämään ja maailman ne kuuluvat varmasti.

Havahdun itseeni, elämääni. Sillä hetkellä kun bussi ajaa pysäkin ohi jolla minun piti jäädä pois.

Tekee hyvää unohtaa tyystin itsensä ja olla läsnä toiselle tai toisille. Näyttelijät osaavat tämän läsnäolontaidon niin hyvin, että osaavat olla toisen ihmisen nahkoissa koko näytelmän ajan, ja ilta illan jälkeen. Teatteri suhtautuu vielä vakavasti ihmisenä olemisen kysymyksiin, kirjallisuudesta en ole enää niin varma. Teatteri ei eristä ihmisiä toisistaan lasiruudun taakse tai lasikuvun sisään vaan saattaa ihmisen yhteyteen toistensa kanssa.

Joskus kirjallisuuskin pystyy siihen. Luin Leena Krohnin romaanin Hotel Sapiens jonka asukkaat: Arki-Ihminen, Kukkakauppias, Kalastaja, Hullu, Talousrikollinen, Higgsin bosoni ja Sakari, Hotel Sapiensin ainoa lapsi, sekä lukijaa kuljettava kertoja Väinö K-nen, tuntuivat kovin tutuilta. Missä olenkaan heidät tavannut?

***

Muistin kirjaa lukiessani erään kahvilan ja tuntemattoman ihmisen pöydän toisella puolen. Tunteen siitä, kun Tuntematon ei puhunut minulle vaan ainoastaan omille kuvitelmilleen minusta, jotka menivät niin pitkälle, että hän vastasi kysymyksiin joita en ollut esittänyt ja kysyi kysymyksiä, jotka olivat vain nopeita ja hermostuneita sohaisuja. Hän eli oman mielensä vankilassa, eikä totisesti unohtanut itseään muttei myöskään päässyt lähelle toista ihmistä. En tule koskaan olemaan Tuntemattomalle se ihminen, joka olen ja joksi ne jotka minut tuntevat, tunnistavat. Tuntematon kirjoitti minulle myös kirjeen, jossa hän kertoi minkälainen olen ja lopetti kirjeensä sanoihin: Et taida edes itse tietää kuka olet!  Niin tosiaan, tiedänkö minä kuka minä olen?

Tuntematon oli aivan oikeassa.

En tosiaan tiennyt kuka olin siinä roolileikissä jota hän halusi leikkiä kanssani, mutta jonka tulin kyllä myöhemmin tietämään. Hän tarvitsi viholliskuvan, demonin tai fantomin tai varjokuvan, koska ne juuri uhkaavat häntä milloin mistäkin ilmansuunnasta. Elipä ja olipa hän missä hyvänsä. Tuntematon muistuttaa kovin paljon erästä Krohnin romaanihenkilöä. Hullua. Hän kiipeää parvekkeelle ja pui nyrkkiään ilmassa ja huutaa: Tulkaa esiin, ettekö uskalla! Haluan nähdä teidät, vitunpellet. Jos ette tule, en usko, että edes olette olemassa.

***

Vierailen toisinaan Laitoksessa.

Käyn tervehtämässä tähän laitokseen suljettuja (tai sulkeutuneita) ihmisiä, koska he toivovat kirjeitse henkilökohtaista tapaamista. Toisinaan vien mukanani heidän lähettämiään papereita joissa on epäselviä kysymyksiä ja kummallisia, usein täysin tolkuttomia lauseita. Laitoksessa on pitkät kiiltävät käytävät, kirkas ja väpättävä sinertävä keinovalo ja tapaamisen hetkeä venyttävä odotusaula. Kerran, siellä odotellessani tuli mieleeni, että kuka mahtaa maksaa sähkölaskun. Kuinka iso se mahtaakaan olla? Laitos on nimittäin todella iso rakennus. Ja entäpä jos tulee sähkökatkos, miten käy koneille jotka lakkaavat hurisemasta kun käytävät ja koko Laitos pimenee.

Laitoksen käytäviä peittää metallinen ja luja ristikkokatto. Rakennus muistuttaa vankilaa, mutta se ei ole vankila. Kaupungissa oleva oikeuslaitoksen vankila on aivan toisaalla. Tämän laitoksen uumenissa päivittäin olevat ihmiset poistuvat iltaisin koteihinsa ja palaavat sinne vapaaehtoisesti joka arkiaamu. He esittävät mielettömiä kysymyksiä, jotka kuultuani vaikenen, koska se on useimmiten viisainta.

Toisinaan Laitoksessa tapaamani ihmiset myös puhuvat itsekseen, ja kuten Tuntematon, he katsovat silmiini, mutta olen heille täysin näkymätön. He eivät myöskään kuule. Ovatko he kuurosokeita? Ei. Heidän näkökykyään ei voi silmälaseilla palauttaa eikä heidän kuurouttaan voi yksikään kuulolaite poistaa. Tuntematon, joka myös tylsistyttää mielikuvitustaan väkivaltapelejä pelaamalla ja naamakirjailulla, muistuttaa laitosihmisiä. Maailma supistuu ja kaventuu, ja mielikuvitus, jos siitä enää on mitään jäljellä, tuhoutuu.

Alkuun ajattelin, että kaikki laitosihmiset ovat samankaltaisia. Mutta ei, olen huomannut, että Laitoksessa olevat ovat yksilöitä, aivan kuten kaikki elämässäni tuntemani ihmiset. Se havainto tekee tapaamisista hitusen inhimillisempiä. Siis arvaamattomia. Tapaan nimittäin täysin satunnaisesti kohdalleni arvottuja laitosihmisiä hieman kanikoppia suuremmassa tapaamishuoneessa. Keskustelun aiheemme on kuitenkin aina sama: se mitä ei ole olemassa. Toisinaan se on kuin aavesärky minkä tuntevat ihmiset joilta on amputoitu jokin raaja. Työ.

Tuntematon ja laitosihmiset tulivat mieleeni lukiessani Krohnin Hotel Sapiensia.

Krohnin luomassa hotellissa kohtaavat toisilleen ennalta täysin tuntemattomat ihmiset jotka on teljetty suljettuun tilaan keskenään. Tulevaisuus ja sen tuomat mittasuhteet ovat kadonneet ja todellinen elämä, se mitä kaikki hotelliin tulleet ihmiset ovat joskus eläneet, on kokonaan kadonnut. Heitä ympäröivät vain Kaitsijat jotka eivät ole ihmisiä vaan toisia olioita, koneita tai koneiden mekaanisia jatkeita. Kaitsijat ovat lauma kaakaopurkin kyljestä karanneita nunnia. Nunnalauma josta ei erota kuka on kuka.

***

Sapiens = Viisas, arvostelukykyinen ja järkevä.

Voiko ihmisestä aina lainkaan sanoa niin? Eivätkö kaikki muut olennot, kasvit ja eläimet, vaikuta toisinaan paljon järkevimmiltä kuin ihminen?

Ovatko Krohnin romaanin ihmiset suljettu samaan rakennukseen, laitokseen siksi, että he ovat menettäneet viisautensa, arvostelukykynsä ja järkensä valon? Vai siksi, että maailma tosiaan on tuhoutunut ja he ovat siksi suljetussa talossa, että ovat tulleet pelastetuiksi. Tulleet valituiksi,  kenties? Ei, sattuma on heidät on valinnut. Kaikki elämä on päättynyt maapallolla ja Kaitsijat ovat poimineet heidät talteen, säilöön, turvapaikkaan. Vai onko niin, että talon ulkopuolella, jossain kaukana ja tavoittamattomissa, on ihmisiä ja muita elollisia jotka eivät ole sittenkään menettäneet viisauttaan, arvostelukykyään ja järkeään?

Vai, onko kaikki se mikä on ulkopuolellamme, kuitenkin meidän sisällämme, meissä jokaisessa?

Onko Hotel Sapiens ihmismieli? Kenen tahansa mieli. Minä olen ekosysteemi, kirjoitti Jaan Kaplinski. Jos sen pohjalta ajattelee, niin Leena Krohnin kirjallinen ekosysteemi ylläpitää elämää ja osoittaa selvästi mikä voi tuhota myös koko maapallon ekosysteemin. Kaiken. Aivan kaiken. (Ellette tiedä mikä tai pikemminkin kuka tai ketkä, niin kannattaa lukea kirja.)

Hotel Sapiens muistuttaa myös sähköiseen kahleeseen kytkettyä ihmistä jota vartioi teknologia, robottiyhteiskunta. Dystopia? Ei välttämättä. Scifiä? No, mikäli ajattelee että robottien ja teknologian hallitsema yhteiskunta ja maailma on jossain todella kaukana, tulevaisuuden yhteiskunnassa ja maailmassa.

Voisin kutsua  Leena Krohnin teosta myös esseeromaaniksi, mutta annan sen luokittelutehtävän mielelläni heille joille se on merkityksellistä. Hieno ja tarkka romaani, huumorintajuinen.

Ehkäpä tämä myös kertoo huumorintajustani: hohotin silmät kyynelissä Hurmeen Hullua lukiessani ja hörähtelin tätä Krohnin kirjaa lukiessani niin, että ilo kupli vatsanpohjasta asti. Kumpaakin romaania luen varmasti uudelleen, koska ne eivät tyhjene kertalukemisella, eivät edes kahdella.

Hulluutemme on totisinta totta. Toivo ja lohtu syntyy kuitenkin ihmisistä, ei markkinoista tai illuusioksi muuttuneesta rahasta. Eurosta tai sen kohtalosta.

Miksi Hotel Sapiens on olemassa? Koska me valitsimme väärin. Emmekä vain yhden kerran vaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kun niin tapahtuu tarpeeksi montaa kertaa, tullaan keikahduskohtaan, leimahduspisteeseen, jonka jälkeen ei enää mitään ole peruutettavissa. Kun se kohta on on ohitettu, kaikki olivat yhtä avuttomia: komissiot, keskuspankit ja parlamentit, instituutiot, korporaatiot ja markkinavoimat, kansakunnat ja niiden unionit, armeijat, kansalaisjärjestöt ja tiedeyhteisö kaikkineen. Rahaa oli nyhjäisty tyhjästä vuosikymmeniä niin silmittömiä määriä, että se lopulta muuttui arvottomaksi, ja horjuva maailmantalous sortui kuin Usherin talo – Leena Krohn, Hotel Sapiens

Mainokset