Avainsanat

 

Viimeisen vuoden aikana olen lukenut paljon miesten kirjoittamia kirjoja. Havahduin siihen yhtenä päivänä. Miehet kirjoittavat kiinnostavia kirjoja. Olen pitänyt kaikista niistä kaikista. Valtavasti.

Kirjavalintani ovat olleet lievästi sattumanvaraisia, ja vain osin tietoisia. Siksi kirjoitin ”ylitän jotain rajaa” kun kiirastorstaina ryhdyin lukemaan Tommi Melenderin Lohtua. En ole lukenut hänen kirjojaan ja ajattelin, että hän on monimutkaisella tavalla vakava tosikko. Erehdyin. Hän on hauska. Ei vitsikäs tai huvittava, vaan huumorintajuinen.

En ole lukenut näin rehellistä kertomusta ystävyydestä naisen kirjoittamana kuin mitä on Lohtu. Romaani kertoo heteromiesten homososiaalisista suhteista. Siihen vaikuttaa liittyvän, joidenkin miesporukoiden osalta, samanaikaisesti myös voimakas homokammoisuus.

Päähenkilö Elis Mäki ei tunne halua liittyä miesporukkaan joita kirjassa kutsutaan tornilaisiksi, koska hän on hankkinut sen mikä ihmiselle kuin ihmiselle on hyväksi: kylliksi sivistystä. Hän ei voi tuntea kuuluvansa heihin ja myös siksi hänellä on vaikeaa ja hän kaipaa pois tästä elämästä. Kuka näin rivoksi muuttuneessa maailmassa jaksaisi elää?  Elis Mäki käy läpi prosessin jonka aikana päättää jatkaako elämäänsä vaiko ei. Kriisi, elämänmuutos, taitekohta elämässä ei päädy umpikujaan ja tuhoutumiseen.

Monet naisihmiset ajautuvat herkemmin, elämässä ja tarinoissaan näkymättömien, mutta olemassa olevien, normien kautta elämiseen. Ja jotkut ryhtyvät aivan helvetillisiksi kanssasisariaan kohtaan jotka eivät toteuta norminmukaista mallielämää. Toisinaan tuntuu, että miehet ovat harvemmin niin paskamaisia ja armottomia toisiaan tai itseään kohtaan, mutta voi olla että se on vain kuvitelmiani. Normi voi olla mitä tahansa, ja se joka tekee siihen normikankaaseen repeämän, tekee myös normin näkyväksi.

Yksineläjyys ei ole enää kovin tavatonta, riko normirajoja. Elis on yksineläjä, mutta hänellä on vilkas sosiaalinen elämä ja oikeastaan aika paljon ystäviä, niin kuvitteellisia kuin todellisia. Hän osaa elää myös yksin, perusyksinäisyydessään. Senkin Melender osaa kirjoittaa monilta kulmiltaan myötätuntoisesti ja oikein onnistuneesti. Siksi romaani palautti mieleeni myös Hannes Heikuran valokuvatutkielmat yksinäisyydestä.

Elis Mäki tuntee kauhunsekaista kammoa muutettuaan Töölöstä ”johonkin esteettisesti rumaan lähiöön radan varrella”. Töölössä asuessaan hän ei tunne itseään töölöläiseksi. Asuessaan pienen lähiöostarin tuntumassa rumassa betonikolossissa hän tuntee itsensä, ei ainoastaan sivulliseksi vaan myös muukalaiseksi. Kammotuksen tunteet nousevat pintaan. Työttömät nostavat pintaan inhon hien ja hän ponnistelee  ettei olisi kuin nämä muut tai ne toiset, ne jotka herättävät hänessä kuvotusta. Toisaalta, hän kaipaa elävää ja todellista yhteyttä lähellään eläviin kanssaihmisiinsä, eikä oikein onnistu siinä. Aluksi päähenkilö tuntui minusta helvetin rasittavalta. Hänestä tuli mieleen lasiruudun taakse eristäytyneet diginatiivit jotka elävät vain näppäimistöjensä ja näyttöjensä ja laitteidensa ja ohjelmistojen kanssa.

Sisäinen kauhun tunne viittaa Camus’n ja Sartren kirjoituksiin ihmisen vieraantuneisuudesta ja urbaaniin modernista (keino)elämästä. Siitä on kirjoittanut myöhemmin mm Julia Kristeva (Muukalaisia itsellemme) ja moni muu teoreetikko. Camus’n muukalainen on herra Mersault jolla, toisin kuin Melenderin päähenkilöllä, on kuitenkin ystävälliset välit naapureihinsa ja joiden kanssa hän jakaa aikaansa.

Muukalaisuus, ei vain sivullisuus tai osattomuus, merkitsee ihmiselle kuin ihmiselle tuhoutumista. Pahimmillaan  koko ihmisyyden katoamista. Melender kuvaa tämän kokemuksen syntymisen kaksisuuntaisena prosessina; ainoastaan nuo toiset eivät ole minulle muukalaisia vaan myös minusta tulee toisen katseesta muukalainen, outo kummajainen.

Kun kirja alkoi kokonaisuudessaan elää ja levisi moniin suuntiinsa, niin alkoi lukijan lento. Romaani vei tajunnan tasoille jossa on kyse ihmisyydestä ja sivistyksestä.

Perustarinana on kaksi miestä ja heidän ystävyytensä (toisen kuolema ja toisen kuoleman kaipuu), mutta ympärillä on muutakin: niin lähiympäristö kuin maailma ja sen ilmiöt, aikakausi, uskonnot ja ennen kaikkea kirjallisuus – sivistys – sekä sen merkitys. Se on tärkeätä, etenkin nyt kun koko Eurooppa tuntuu kouristelevan lopunajan tuhon mielikuvien kanssa.

Ei ihminen synny vapaaksi, hän syntyy ihmiseksi (Melender, Lohtu). Ja se, jos mikä, on hyvin lohdullista.

 

Mainokset