Avainsanat

”Ihmiselämä kulkee hyvin kapeita stereotyyppisiä uria kunnes onnettomuus tai näky järkyttää sen sijoiltaan”, kirjoittaa A.S. Byatt novellissa Kehotaidetta. Pieni musta kirja – kokoelman kertomukset näyttävät sen lukijalle, kauniisti ja hengittävällä kielellä Kersti Juvan suomentamana.

Byatt’n novellikokoelmaa on kutsuttu makaaberiksi ja groteskiksi. Ovatko muutokset (joita elämässä väistämättä on) aina ainoastaan vaarallisia, uhkaavia? Makaaberi taide välittää tahallaan silkkaa synkkyyttä, pyrkii olemaan ainoastaan epämiellyttävää, kieriskelee kauhussa. Kuolema ja tuho on näissä novelleissa läsnä, mutta eivät ne minusta olleet varsinaisesti makaabereja eikä edes groteskeja, siis irvokkaita. Niiden vierellä on merkillistä valoa.

Sosiaaliporno, viihteeksi myös kutsuttu kirjallisuudenlajityyppi, typistää ja häpäisee niin kohteensa kuin tekijänsäkin. Se on irvokasta, ja ihan todellista. En tiedä mikä ammattikunta netissä voittaa ammattikuntansa maineentuhoamisleikit, mutta paremmin asiasta perillä olevat väittävät sosiaalityötä tekevien olevan aika vahvoilla. Siinä sitä on kollegoilla tekemistä, että ammatti-imago kohenisi. Siitäkin olen kuullut. Harjoittipa ihminen mitä ammattia tahansa, niin hän on eettismoraalinen olento.

Kirjailijat joiden kirjojen parissa olen viihdyn, onnistuvat tekemään kirjoistaan lempeitä, toiveikkaita tai jopa hauskoja, vakavista aiheista tai teemoistaan huolimatta.

Byatt’n novellien ihmiset muuttuvat, jokin heissä muuttuu tarinan aikana. Syntymän ja kuoleman teemat ovat läsnä jokaisessa viidessä tarinassa. Niistä kahdesta lyhyesti.

Sairaalan synnytysosastolla työskentelevä mieslääkäri Damian Becket  tajuaa novellin Kehotaidetta loppupuolella, että kyynelneste joka tulee hänen omasta silmäkulmastaan onkin muuta kuin vain ruumiin erite. Ihminen on muutakin kuin vain rustoja ja niveliä ja luita ja lihaksia.

Damian Becketin suhde uskontoon on ristiriitainen ja suuntautuminen lääketieteeseen alkaa uskonnon hylkäämisellä, ja hän alkaa uskoa vain ihmisruumiiseen, tosiasioihin. Mutta on lopulta tilanteessa jossa hän  joutuu kohtaamaan oman avuttomuutensa, ja rakkauden pelkonsa. Tiede-uskonto-taide ristiriita oli hienosti upotettu tarinaan jossa keskushenkilö Damianin lisäksi on kaksi naista: nuori taideopiskelija Daisy Whimple ja taidehistorioitsija Martha Sarpin.

Novellista tuli mieleen Helsingissä taannoin ollut ruumisnäyttely. Mykkien ikihymyyn aseteltujen muoviruumiiden edessä oli kävijöille tarina kustakin ruumiista. Tämä keinoruumis on ollut ihminen. Tämä on joskus elänyt, ollut elävä. Novellissa nimittäin puuhaillaan säilöttyjen ruumiinkappaleiden ja epämuodostumien kanssa ja eräs novellin henkilö tekee niistä taideperformanssin.

Luovan kirjoittamisen ohjaajasta kertova novelli Materiaalia kuvaa väsähtäneen ja asuntovaunussa asuvan, keski-iän paremmalla puolella olevan kirjailijan Jack Smollett’n järkytystä. Hän saa nimittäin ryhmäänsä poikkeuksellisen lahjakkaan oppilaan. Jo vähän kuuron 82-vuotiaan Cicely Foxin.

Jack Smollet tajusi, että ensimmäisen kerran jonkun oppilaan teksti (eikä sen sisältämä väkivalta, lohduttomuus, ilkeys tai häpeämättömyys) oli pannut hänen mielikuvituksensa liikkeelle […] Mutta Jackia vaivasi tunne, että hän oli opettanut jotain sameaa, harrastanut luvatonta terapiaa, ja tässä nyt yhtäkkiä oli joku, joka osasi oikeasti kirjoittaa.

Vanhan naisen tarinat nostavat pintaan ryhmäläisten ja luovan kirjoittamisen opettajan Jack Smolett’n keskinäiset ja sisäiset ristiriidat. Cicely Foxin elämä ja kohtalo selviää lukijalle aivan novellin lopussa ja heittää niin luovan kirjoittamisen opiskelijat kuin Jack Smollett’n melkoiseen tilanteeseen. Se vaikuttaa heihin jokaiseen.

Harmi etten ole lukion äidinkielen opettaja, koska luetuttaisin tämän kirjan oppilailla. Muistuttaa hieman Roald Dahlin aikuisnovelleja. Synkähköstä nimestä huolimatta Byatt hallitsee niin monia kerronnantasoja, että hetkittäin näitä novelleja lukiessa tuntui kuin olisi lukenut myyttistä tarinaa, suurta eeposta.

Karmeudet eivät jätä lukijaa pelkän järkytyksen valtaan, kuten esimerkiksi media tekee, sillä vaikka kauheita asioita tapahtuu, niin elämä jatkuu. Kirja ei ole tehty siten, että se olisi moraalisesti yhtään hutero. Jokin muuttuu, myös lukijassa. Tunnelma ja kielen aistivoimaisuus sekä elävyys on hyvän suomentajan.

A.S. Byatt: Pieni musta kirja
Kustantaja: Teos 2012, Baabel-sarja
Alkuteos: Little Black Book of Stories (2003)
Suomennos: Kersti Juva
***
Lisäys myöhemmin: tämä on oikeastaan hirveän tärkeätä ja oleellista, koska se kertoo tarkemmin Byatt’n tyylilajin. Kersti Juva sanoi sen kutakuinkin näin (yle/areena: kirjakerho) : ”Byatt kirjoittaa Grimmin veljesten satuperinteestä käsin jaDame Antonia Susan Duffy (A.S.Byatt) on sanonut ettei pidä Anderssenin saduista, syystä että ne ovat tunteellista manipulointia”.

Just niin, ajattelin sitä kuunnellessani, koska en pidä tunteellisesta manipuloinnista. Se ei tarkoita tunteettomuutta vaan nimenomaan kielen, kertomuksen ja muiden (kirjailijan valintojen) kautta syntyvää kerronnantapaa. Byatt on mielettömän hyvä tarinankertoja, ja se juuri antaa lukijalle tilaa. Hän ei mene henkilöihin(-sä) vaan kertoo kuin ikiaikainen tarinankertoja nuotiotarinaa ja siksi, tämä novellikokoelma oli samalla hurja ja villi, vähän jopa kummallinen, mutta myös hyvin totta. Byatt palauttaa lukijan mielikuvituksen ja symbolien tajun. Vaikka hän kirjoittaa aika karmeita juttuja, niin se ei merkitse samaa kuin ne karmeat tarinat joita tulee joka kanavalta, lähinnä mediamaailmasta.

Advertisements