Avainsanat

,

Kirjoista nettiin kirjoittelevat herättävät närkästystä. Puhtaan viattomat pulmuset, riippumattomat kirjallisuuskriitikot ja toimittajat soimaavat kirjabloggareita ja lukemisen iloa. Luutijoiden luuta heiluu ilmassa.

Minusta on hyvä, että kirjoista ja kirjallisuudesta kirjoitetaan ja niistä puhutaan, myös julkisesti. Blogikirjoitus on osa julkisuuspuhetta enemmänkin kuin osa markkinointikoneistoa.Täysin vapaata ja markkinoista puhdasta tilaa tuskin on, mutta jotkut tilat ovat vielä pysyneet kohtalaisen neutraaleina.

Kirjasto on paikka josta löytyy sekin kirja mistä sen lukija ei muista enää kuin kansikuvassa olleen appelsiinin, ja löytyy myös se kirja josta kirjanetsijä muistaa kirjailijan sukunimen ensimmäisen kirjaimen ja että kirjailija oli saksalainen. Kirjastosta löytyy kirja joka on aika päiviä sitten makuloitu kustantajan toimesta eikä enää löydy kirjakaupoista tai edes divarista. Uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta suomalaiset lukevat myös paljon kirjallisuutta josta ei puhuta muualla kuin kirjablogeissa.

Kirjallisuuskriitikoiden asema kirjallisuuden kulttuurin portinvartijoina on nyt ilmeisesti uhattuna, kun kuka tahansa voi kirjoittaa lukemistaan kirjoista mitä tahansa ja julkaista juttunsa, mielipiteensä, ajatuksensa, suosituksensa ja jakaa sen toisten kanssa. Luurangot kolisevat. Portinvartijoiden  omissa komeroissa.

Toimittajat esittävät toiveita, että kirjabloggareiden rivit pitää saada järjestykseen. Heidän asemaansa kirjallisuuden kentällä pitäisi jotenkin selventää, toivoo toimittaja Antti Berg HS:ssä. Hän on sitä mieltä, että kustantamoiden ”bestiksiksi” ryhtyneet lukuintoiset kansalaiset edustavat jotain erityisen epäilyttävää ja epäluotettavaa ihmisryhmää jolle tulisi määritellä paikka ja asema. Tehdäänpäs nyt kuulkaas yhteinen sopimus ja laaditaan säännöt siitä kuinka oikein pitää kirjoittaa ja mistä. Niin Berg ja monet muutkin tuntuvat toivovan.

On hyvin karkeata yleistämistä väittää, että  k a i k k i  jotka kirjoittavat kirjoista sosiaaliseen mediaan (mm FB, Blogit) toimisivat samoin, tai että voisi vaatia, että lukevien ihmisten pitäisi kirjoittaa kuten ammattikriitikko. Kustantamojen tarjoamat pullakahvit ja ilmaislahjat ja muu tohina ovat ilmeisen tärkeitä osalle lukijoista, mutta on paljon kirjallisuutta hyvin tuntevia jotka eivät näissä tapahtumissa kulje.

Toimittajahavainto  kirjabloggareista on puutteellinen. Se on syntynyt joko silkasta ammatillisesta laiskuudesta tai on vain tarina jonka tarkoitus on peittää ja piilottaa omat sidosryhmäkytkennät, lojaliteetit, kaupankäynti ja epävarmuus omasta asemasta.

Kuinka moni (ja ketkä muut kuin kirjabloggarit) kustantamoiden tilaisuuksissa todellisuudessa käy? Puhutaanko muutamista vai kymmenistä vai sadoista? Ja  entäs sitten? Miksi se toimittajia tai ketään muutakaan jurppii? Esiintyminen sivistyksen etuvartiossa ja ”niiden tai noiden” arvosteleminen kertoo ihan muusta kuin ”niistä tai noista”.

Luutii –blogissa nimimerkki A Non piiskasi kirjabloggareita:”…te kaikki kuulutte siihen rakenteeseen joka voi mahdollistaa Suomessa julkaistavan kirjallisuuden tylsistymisen, yhtenäistymisen, helppouden. Ja jos edes kirjallisuus ei haasta meitä niin mikä haastaa? Miten päästä pois  kirjallisuuden markkinoista todellisen kirjallisuuden pariin?”

Ai kauheeta, sivistyksemme ja kulttuurimme romahtaa kirjabloggareiden takia! En osaa, en halua suhtautua vakavasti tämänkaltaiseen puheeseen ja dystopioiden maalailuun.

En ole tuntenut tarvetta mennä kustantamoiden kirjapartyihin tai muihin pippaloihin, koska etsin ja löydän lukemista toisin. Minulla on paljon lukevia ja lukeneita ystäviä sekä tuttuja joiden kanssa olen käynyt parhaimmat keskusteluni ja joilta olen myös saanut erinomaisia kirjasuosituksia. Lisäksi: kirjastoja ja divareita koluamalla, niiden hyllyjen väliin eksymällä, saattaa löytää onnellisia sattumia. Tätäkin on muistaakseni myös tutkittu: lukemista valitaan paljon myös silkan sattuman varassa.

Luen mielelläni ja kirjoitan blogiin niistä kirjoista jotka jäävät tai ovat jäämässä jotenkin katveeseen. Harvemmin niistä joista muutenkin puhutaan. Elämme kirjan kultakautta: vuosittain Suomessa julkaistaan noin 14 000 kirjaa, joista uusia on noin 4500.  Monenlainen kirjavinkkailu, puskaradiotoiminta ja kirjallisuuspuhe, niin verkossa kuin naamatuttujen kanssa yksityisesti, on siis enemmän kuin tarpeen. Mielelläni myös suosin suomenkielistä kirjallisuutta, koska olen iloinen siitä, että meillä on oma, erittäin ilmaisuvoimainen äidinkieli ja hiton hyviä kirjailijoita sekä kääntäjiä.

Olga Togarczukin teokset olisivat tuskin tulleet elämääni ilman bloggarin vinkkiä (olen yhä hyvin kiitollinen siitä).  Virallinen kirjallisuuskritiikki on suhtautunut Togarczukin teoksiin nihkeästi, ja ehkä ei olisi edes osoitettu sitä nihkeätäkään huomiota, ellei niitä olisi mainittu netissä. Togarczukin kääntäjä Tapani Kärkkäinen on markkinoinut itse käännöstyötään verkkosivuillaan.

Verkosta, blogeista, olen löytänyt paljon hyvää kirjallisuutta jota en olisi muutoin havainnut, tiennyt edes olevan olemassa. Ahkera lukija ja kirjabloggari Salla Brunou postasi aiheesta hyvin.

Hänen esimerkkiään seuraten,  muutamia poimintoja. Lukemisen iloa!

¤ Mitä internet tekee aivoillemme 1 – 2 – 3 (tietokirjat)
¤
Hautuukoti (sarjakuva)
¤ Emily Dickinson (runous)
¤ Ihmisen osa (suomenkielinen kauno)
¤ Pieni musta kirja (käännöskirjallisuus)
¤ Albert Speerin arvoitus (vanhempi esseekirjallisuus).

Draama, teatteriteksti elää parasta aikaa useilla kesänäyttämöillä. Ihmisen halu rakentaa utopioita on elänyt meissä aina. Siitä kertoo näytelmä SOINTULA jota esitetään Kirkkonummella. Suosittelen.


Advertisements