Avainsanat

Missä olin syyskuussa 1994?

Muistiosaston arkistonhoitajan mukaan olin töissä lama-ajan lasten kanssa. Keskiviikkoilta  28. päivä syyskuuta. Laitoin työpaikan hälyt päälle ja suljin oven.  Nostin takin kaulusta ja lähdin tarpomaan kotiin.

Oli iltayö, iltauutisten jälkeinen aika. Helsingissä on usein rajuja syysmyrskyjä, mutta tämä oli erityisen voimakas. Oli vaikeata kävellä eteenpäin. Tuuli ravisti raivon vallassa puita. Ne olivat aamulla aivan alastomia, osan puista oli myrsky nostanut juurineen irti maasta.

Aamulla näin televisiosta, että Estonia oli uponnut ja pelastuneita oli 137 ja 852 menehtyi.

Katja Ketun romaani Hitsaaja (2008) kertoo Estonian uppoamisesta ja neljän ihmisen kohtaloista 1990-luvun alun Suomessa. Kettu on hurjanhuima kertoja. Hän on tavoittanut yhteiset ja yksityiset tunnemaisemat Estonian uppoamisesta ja ylipäätään 1990-luvun ilmapiiristä hienosti. Se ei löydy netistä, se on osattava kuvitella. Katja Kettu osaa. Hänellä on mielikuvitusta.

Estonia-laivan ja sen uppoamisen voi lukea myös metaforana yhteiskunnasta jossa ihmisten elämä tuhoutuu tai tuhotaan, heitetään laidan yli eikä pelastushelikoptereita näy eikä kuulu.

Taloudellinen kriisi 1990 –luvulla sai aikaan suurtyöttömyyden. Joka viides työikäinen suomalainen oli työtön. Leipäjonot syntyivät ja ne ovat senjälkeen vain pidentyneet. EU-jäsenyyttä vasta suunniteltiin. Tämä mitä Suomessa eletään nyt, on jatkumoa 1990-luvulla alkaneelle kehitykselle. Kymmenen viimeisen vuoden aikana iso osa suomalaisten työpaikoista on hävitetty, useat tuhannet ovat menettäneet toimeentulonsa ja työpaikkansa. Nokiastakaan ei ole jäljellä enää kuin raamit. Vuodesta 2008 työttömien määrä on kasvanut noin 80 000:lla.

Hitsaajan kertojina on neljä ihmistä joiden elämä kietoutuu toisiinsa tavalla joka kertomuksen aikana purkautuu esille ja vavahduttaa, järkyttää, ravisuttaa ja liikuttaa lukijaa. Neliääninen kerronta ei ole helppoa, mutta Kettu hallitsee sen. Henkilöhahmot erottuvat, jopa kielellisesti, eikä polyfoniasta tule kakofoniaa. Lukija pääsee matkalle jossa sisäkkäiset tarinat vievät koko kertomusta eteenpäin. Kohtaus  kohtaukselta, vuorovedoin kertojaa vaihdellen. Ulkokehällä on matkustaja-aluksen uppoaminen ja suru menehtyneistä. Ei tätä tapahdu. Tämä ei ole totta. Romaanin keskeiset henkilöt joutuvat myös tämän toteamaan.

Niila Kamsu on hitsaaja joka on paennut etelään ja saa yllättäen lopputilin töistä telakalta. Hän lähtee pohjoiseen takaisin, pakenee tavallaan menneisyyteensä, omantuntonsa riivaamana. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan aivan muuta kuin odottaa.

Hänen vaimonsa Kaisun sisäinen maailma ja tunnot valottavat lukijalle sitä ympäristöä missä he elävät Helsingin Jollaksessa Kaisun murrosikäisen pojan Simpan kanssa. Kaisulla on sisar joka on naimisissa virolaisen miehen kanssa, he asuvat Tukholmassa. Sisaruussuhde elää romaanin kuluessa ison kaaren. Kaisu antaa anteeksi. Kaiken paitsi ei kissan kuolemaa.

Mirka Autti elää Inarissa (Autinperällä) vanhan ja sairaan äitinsä ja venäläisen miesystävänsä Vasjan kanssa. Vasja on pikkurosvo ja varastettua tavaraa tuodaan ja viedään. Mirkan veli on poissa, kadonnut. Mirka on veljensä ja monien muidenkin hylkäämä sekä yhteisönsä halveksittu huoran tytär joka etsii isäänsä. Löytää tämän nimen lopulta äitinsä päiväkirjoista ja ryhtyy toimeen.

Neljäs  kertoja on poliisimies Somero jonka puhunta on puolustelevaa ja selittelevää, mutta hän on lupsakka. Kettu on hyvin tavoittanut virkamiesmäisen puhunnan. Mutta Somerokin joutuu lopulta miettimään syyllisyyskysymyksiä.

Kettu ei kaunistele asioita joista enimmäkseen vaietaan. Ei kamalia asioita tarvitse kaunistella. Pahuus on pahuutta ja kauhea on kauheaa.

Ihmisestä voi kuitenkin kertoa hyvin. Jokainen henkilö on moniulotteinen, ei mikään itsestäänselvyys. Toivo ja lohtu syntyy ihmisen luontoyhteydestä ja anteeksiannosta. Ja suhteesta eläimiin. Kettu kuvaa nämä kohtaamiset erityisen kauniisti ja herkästi. Unissa ja kansansaduissa eläimet ovat myös usein oppaina tai pelastajina. Romaanin eläinhahmoina ovat pääskyset, orava, kissa ja lapinkoira.

Ihmisen erottaa eläimestä moraalinen tajunta.

Ketun henkilöt käsittelevät syyllisyyttään ja pyrkivät ratkaisemaan sitä kukin tavallaan. Vaarallisin tapa ratkaista syyllisyydentuntoisuudesta kumpuavaa ahdistusta on tuhoava ja rankaiseva uskonnollisuus; romaanin eräs henkilö kuuntelee ”jumalan sanaa” ja ryhtyy hautomaan kostoa sekä oman käden oikeutta mielessään, melkein onnistuen väkivaltaisessa teossaan.

Ketun karmiva kertojan ääni muistuttaa A.S.Byatt’n mustia tarinoita. Romaanissa on samantyyppistä valoa ja jopa lempeyttä ihmistä kohtaan, myös huumorin säde välähtää mielen pimeillä poluilla joita kertomuksen henkilöt tarpovat. Romaanin loppupuolella astelema on jo toinen, jokaisen henkilön osalta. Valoisampi. Moni asia jätetään avoimeksi, ne jäävät lukijan mielikuvituksen varaan.

Katja Kettu osaa hitsata ympäröivän maailman vaikutukset yksilöiden elämään taitavasti, elävällä ja valtavan ilmaisuvoimaisella kielellä. Hän kirjoittaa kuin sanojen shamaani hurjaa tarinaa, vimmalla. Kirja ei ole aiheestaan huolimatta mediamässäily-kertomus vaan vallan muuta. Hyvää kirjallisuutta.

***

Uutisissa kerrottiin lama-ajan lasten huonovointisuudesta. Asia on ollut tiedossa jo useita vuosia. Se ei ole uutinen. Joka päivä neljä nuorta jää työkyvyttömyyseläkkeelle. Atlas Saarikoski kirjoitti myös aiheesta 12.6.2013 Pynäkynä –palstalla.

Päättäjämme, poliitikot ovat tehneet ratkaisuja ja päätöksiä joilla on ollut erittäin huonoja sekä vakavia seurauksia, monille ihmisille. He ovat teoillaan myös heikentäneet vakavasti lasten ja nuorten elinoloja. Kun joku päättää teurastaa koulussa tai ostoskeskuksessa ihmisiä, tekijällä on kasvot. Hän joutuu syytettyjen penkille vastaamaan teoistaan. Somessa kuohuu ja ihmisiä kiinnostaa valtavasti minkälainen voi olla ihminen joka syyllistyy julmuuksiin. Mutta.

Elinolojen tietoista kurjistamista ei (vielä?) tuomita rikoksena ihmisyyttä vastaan. Vaan ongelmaksi tulee ihminen, yksilö joka voi huonosti –  eivätkä ne jotka ovat vastuussa olosuhteista joissa ihminen lopulta väsyy, loppuu, sairastuu.

Observer-lehdessä brittiläiset psykiatrit ja psykologit kritisoivat näkemyksiä, joiden mukaan mielenterveysongelmien juuret olisivat vain biologisia.

– On olemassa musertavat todisteet siitä, että ihmisten murtuminen johtuu sosiaalisista ja psykologisista olosuhteista – kuolemantapauksista ja menetyksistä, köyhyydestä ja syrjinnästä, traumoista ja hyväksikäytöstä, vastasi kliininen psykologi Lucy Johnstone. Kliininen psykologi Oliver James argumentoi myös Observerissa ja siteeraa tutkimuksia, joiden mukaan geeneillä ei ole merkitystä mielen sairauksissa. – Unohtakaa geenit. Me puolittaisimme emotionaalisen ahdistuksen tässä maassa, jos me noudattaisimme samaa tasa-arvoisempaa, yhtenäisempää ja vähemmän velkaantunutta talouspolitiikkaa kuin eurooppalaiset naapurimme.

”Forget about genes. We would halve the amount of emotional distress in this country if we had the more equal, relatively cohesive, less debt-ridden political economics of our European neighbours.”
– Observer 12.5.2013

Advertisements