Avainsanat

Nostellessani mustaviinimarjapensaan oksia, mielessä pyöri Tommi Melenderin teos Yhden hengen orgiat jonka luin toistamiseen reissussa ollessani. Kun ensimmäinen pensas oli putsattu, puhuin jo puoliääneen itsekseni.

Melender kohtelee lukijaa hyvin, hänen kanssaan on vaivatonta kulkea. Hänen paneutuvaa kirjallisuudentuntemustaan on kiinnostavaa lukea. Kirjassa on 4 osaa ja 8 lukua jotka on järjestetty siten, että niitä voisi kuvailla vaikkapa näin: ensin lukija vietellään, tarjotaan parasta mitä talosta löytyy ja sitten, aivan lopuksi, puhutaan pahasta: seksi- ja väkivaltaviihteestä, kostomotiiveista ja muusta ”epäilyttävästä”.

Melender ilmaisee vihansa; pettymyksensä ja suuttumuksensa selkeästi, mutta myös rakkautensa ja sielulliset, kirjalliset ystävänsä. Kirjoittajana hänellä on sävykäs tunnerekisteri, ja kyky kuvata niitä. Hän yltyy myös nokkimaan miespuolisia kollegojaan. Tulee mieleen kirjojen ympärillä pyörivä markkinahumu ja kilpailu johon kirjailijat on vedetty, käsitykseni mukaan aika vastentahtoisesti, mutta kaikesta päätellen he ottavat näistä pidoista kaiken mahdollisen irti.

Onko Melenderin nokittelu seuraus kirjallisuuskisailun tuottamasta ahdistuksesta vai onko se vain maskuliinista kukkoilua? Kukkotappelusta voi tietenkin toisinaan syntyä ateria: Coq au vin

***

Melender kirjoittaa siitä kuinka suuri käyttövoima viha on, kirjailijalle.”Vihatkaa minua ellette pysty rakastamaan” hän kirjoittaa nojaillen Camus’n ajatteluun. Onkohan se nyt ihan niin?

Se, että myöntää vihansa, pettymyksensä määrän, katkeruuden ja kyynisyyden, inhimillisiksi tunteiksi tai jopa pysyviksi ominaisuuksiksi, ei kai tarkoita sitä että näitä piirteitä pitäisi erityisesti vaalia.

Viha on vain tunne. Ei mikään tunne meitä tuhoa vaan välinpitämättömyys. Pahin mielentila mikä ihmistä voi uhata, on tunne-elämän täydellinen kuolema. Melender siteeraa Antti Nyléniä: tarvitaan herkkyyttä jolla viha jalostetaan.

Kyse on siitä valitsemmeko tajuntateollisuuden tunteet vaiko tajuntatodellisuuden? Valitsemmeko oman totuutemme vaiko toisten totuuden?

Vihassa on valtavasti sävyeroja ja se sotketaan helposti vain ääritunteeseen: silmittömään raivoon, jota meille opetetaan joka ilta (väkivalta)viihteen keinoin. Amerikkalaisen yhteiskunnan ulkoistettu vihollinen Numero Yksi on terroristi, joka ei tule sisältäpäin (läheltä), vaan ulkomaailmasta (kaukaa). Viholliskuvat antavat tyydytystä myös kirjallisissa pidoissa lukijoille, joille riittää mustavalkoinen asetelma, hyvässä ja pahassa.

Kuulin, että FB:tä ylistetään väittämällä, että siellä harjoitettava sosiaalinen kontrolli pitää pahan loitolla. Väite kuulostaa ihan uskonnolliselta liikkeeltä tai lapsen uskolta. Mitään toista Raamatun lausettahan ihmiset eivät toteuta yhtä innokkaasti kuin tätä: Tulkaa lasten kaltaisiksi!

Paha ei ole maailmasta poistumassa, eikä lähde minnekään elämällä amerikkalaisen opiskelijapojan luoman toimintakulttuurin mukaisesti. Siksi olen liittynyt valistuneen valikoiviin ja aktiivisiin some-syrjäytyjiin.

***

Kumpaan taivaaseen mieluummin tahtoisin mennä: Sinne missä voisin lukea Millenium -trilogian vaiko sinne missä voisin lukea Melenderin kirjallisuusesseen kyseisestä teoksesta? Tämän teoksen kohdalla aivan varmasti jälkimmäiseen taivaaseen. Ei ole aikomustakaan lukea kyseistä trilogiaa.

Melender kertoo kirjassaan miten hän huvittelee Millenium –trilogialla.

– Tunnen häpeämätöntä mielenkiintoa kirjallisia kostomotiiveja kohtaan, sanoo Melender ja väittää, että Stieg Larssonin trilogia on kirjoittajansa kostofantasia.

Tämä ajatus pohjautuu muiden kirjoittamiin artikkeleihin Larssonin elämästä. Sen mukaan Larsson olisi joutunut nuoruudessaan joukkoraiskauksen todistajaksi, uskaltamatta puuttua tapahtumien kulkuun. Tarinan mukaan  hän olisi myöhemmin soittanut uhrille, raiskatulle tytölle Lisbethille, ja pyytänyt anteeksi pelkuruuttaan, mutta tyttö ei ollut antanut Larssonille anteeksi.

Melender ruotii Millenium –trilogiaa kostofantasia-teoriansa ohjaamana. ”Larsson, kirjailijan roolissaan, tekee seksistisille heteromiehille samaa mitä he tekevät arkielämässä naispuolisille uhreilleen: käyttää seksiä aseenaan heitä vastaan.” (s.152)

Uhri – Pyöveli asetelma on miltei aina viihdekirjallisuuden perusasetelma, niin myös Millenium-trilogiassa. Melender poimii teoksesta kohdan jossa romaanihenkilö Lisbeth Salander toteuttaa kostonsa ja pakottaa pyövelinsä kokemaan uhrin roolin.

– Nauttikohan Larsson kirjoittaessaan sänkyynsä kahlitusta Bjurmanista ja tätä piinaavasta feminiinistä kostonenkelistä? Varmasti nautti. Minäkin nautin kohtausta lukiessani, vaikka pidänkin Larssonin sukupuolipoliittista dogmatisimia vastenmielisenä enkä kykene eläytymään hänen mainikealaiseen maailmankuvaansa. (s.153)

Dualistista elämännäkemystä, jota Melender luultavasti tarkoittaa mainikealaisella maailmankuvalla, pidetään elossa kertomuksilla joissa hyvä-paha asetelma on erityisen mustavalkoinen. Minulla pitäisi olla paljon sadistisia ominaisuuksia saadakseni kidutus-väkivallan lukemisesta nautintoa. Siedän sitä vain kevyen viihteellisessä muodossa, kuten sarjakuvissa, mustavalkoisissa mykkäelokuvan klassikoissa tai muissa niiden kaltaisissa esitysmuodoissa.

On todennäköistä, että sivustakatsoja, väkivallan silminnäkijä, joka olisi voinut muuttaa tilanteen kulkua, muttei tehnyt sitä pelkuruuttaan, kärsii omantunnon tuskia myöhemmin. Mutta mihin perustuu näkemys, että väkivallan uhrin olisi annettava anteeksi pelkurin raukkamainen teko? Pelkurinhan pitää elää tekonsa kanssa. Pelkurillahan on pelkurin kohtalo.

Melenderin mukaan, Larsson rakentaa trilogian mittaisen kostofantasian jonka ainoa motiivi olisi, että näin kirjailija kostaa kaikille ”läskipää machoille” jotka raiskaavat naisia. Vaan eikö tuossa asetelmassa ole pikemminkin kyse Uhri – Pelastaja astelemasta? Larsson hakee luultavasti sovitusta itselleen, nostamalla esille naisiin kohdistuvan väkivallan, ja astumalla todellisesta pelkurin roolista kuvitteelliseen pelastajan rooliin.

***

Onko kirjallisuus pyhää? En ole aivan varma, koska on niin paljon vammauttavaa kirjallisuutta. Pyhään liitän aina armon, todellisena toimintana, tekona, ajatteluna. Pyhää saisivat mielellään myös olla sisäiset, henkilökohtaiset, kysymykset. Joista jotkut tekevät kirjallisuutta.

Imre Kertész sanoo teoksessaan Kaleeripäiväkirja, että keskitysleiritodellisuudesta ei voi kirjoittaa kuin kirjallista tekstiä. Siitä ei voi kertoa tositotena. Hänen Nobel-palkittu romaaninsa Kohtalottomuus on eräs niistä kirjallisuuden helmistä jotka ovat aivan ylivertaisia. Hyvä esimerkki tähän yhteyteen, sillä viihdeteollisuus on tuottanut suuren määrän keskitysleiritarinoita ja -kuvaelmia, mutta Kertész onnistuu puhkaisemaan siihen kuplaan reiän.

Jokainen ”tietää” keskitysleireistä; ne opitaan koulun historiantunnilla, tunnetaan elokuvista ja useista romaaneista, fiktiosta.  Useimmat lukijat eivät todellisuudessa tiedä yhtään mitään. Pyöveli-kirjoittaja voisi olla henkilö jolla on perverssejä haluja eläytyä koviin ihmiskohtaloihin, vailla omaa todellisuuskokemusta. Siksi kurjuuskertomuksista tulee usein vain hyväntahtoisuuden kaapuun kätkettyjä säälifantasioita, sadismin muoto sekin, ja niiden avulla halutaan kertoa tärkeä asia: kuinka hyvä ja suurenmoinen ihminen niiden kirjoittaja itse on.

Luettuani Kohtalottomuuden (olen lukenut sen useamman kerran) ymmärsin, mitä Imre Kertész tarkoittaa kirjallisella tekstillä. Ymmärsin miksi Kohtalottomuus on hyvää kirjallisuutta.

Lukija havahtuu hereille kollektiivisista harhakuvista. Kertész käyttää hyväkseen sekä oman kokemuksensa kuin myös yhteiset harhakuvat, olemalla kirjoittaessaan täysin tietoinen siitä minkälainen mielikuvasto lukijalla on, kun tämä kuulee sanan: keskitysleiri. Koko rojukasa lähtee liikkeelle.

Kohtalottomuus on ajaton, koska se osoittaa ettei yksilöllinen tahto tai yksilön valinnat  ole aina mahdollisia, ja että ihmisen kyky kuvitella ja käyttää mielikuvitustaan, on suurenmoinen asia.

Mediatarinoidenhan heikkous on se, että ne eivät kykene tuottamaan tajunnallisesti uutta todellisuutta, sitä joka ravistaisi meidät hereille. Ne siirtyvät nyt myös kirjallisuuteen, ja entistä helpommin teknologian avulla.

Ja huonosti ruokittu sielu tottuu ja oppii tykkäämään huonosta ravinnosta, ei kai hampurilaisketjutkaan olisi muuten niin suuri menestystarina.

– Väitetään, että kirjailijan tai sellaiseksi aikovan kannattaa lukea huonoja kirjoja, koska niistä oppii enemmän kuin hyvistä. Pötypuhetta. Ne, jotka altistavat itsensä ylen määrin roskalle, alkavat tuottaa sitä itsekin […] Roska monistuu, varsinkin sellainen roska, joka myy, kirjoittaa Tommi Melender.

Viihde on vain lajityyppi. Se ei ole tullut tarpeettomaksi, käytänhän sitä ajoittain itsekin. Tauti on lukijoilla aivan sama, mutta lääkkeet eivät ole aina samat. Taideproosa tai kokeellisempi proosa on aina elänyt viihteen rinnalla kirjallisuuden valtameressä. Melenderin kirjan anti on sekin, ettei hän aseta viihdettä ja taideproosaa vastakkain.

Hauki on kala, eikä sitä pidä ryhtyä kutsumaan linnuksi, ja moittia haukea siitä ettei se ole kotka tai albatrossi. Haukea ei voi myöskään kutsua loheksi tai erehtyä luulemaan silakaksi tai ahveneksi. Niistä kaikista valmistetaan loistavia ja vähemmän onnistuneita sekä surkeita kala-aterioita.

Melender herättelee lukijan kirjallisia makunystyröitä tarjoamalla hyvin valmistetun aterian. Kirja vahvisti luottamustani siihen, että kannattaa valita kirjallisuuden marjasadosta ne joista aidosti pitää, ja että niille saa olla lojaali. Jätin raakileet ja jo mädät mustaviinimarjat pensaisiin, ne käyvät hyvin linnuille muuttoravinnoksi. Poimin vain parhaimmat. Palasin kotiin ja muutuin taas kaupunkilaiseksi.

Tommi Melender: Yhden hengen orgiat (wsoy, 2013)

Advertisements