Avainsanat

,

Kävin viimeisen kerran kirjamessuilla. Se tapahtui Turussa neljä vuotta sitten, Helsingin messuilla en ole käynyt koskaan. Ilmaislippuja on jo paljon tarjolla, ehkeivät ihmiset muutoin enää menisi. Minullekin tarjottiin, mutta kieltäydyin.

Kirjallisuuden hulluillapäivillä minut valtasi samanlainen tunne kuin satojen hehtaarien kokoisessa marketissa jossa kävellessään unohtaa ensimmäisen kymmenen metrin aikana miksi sinne oikein meni.  Kun hehtaarihallista astuu lopulta ulos koleaan syysilmaan, sielua ravistaa kosmoksenkokoinen sisäinen vilu. Katsoin hetken aikaa messuja YLE:n sivuilta. Millä nimellä tätä sairautta oikein alkaisi kutsua?

Kävin MasQue-festivaaleilla viikko sitten ja näin esityksiä jotka painuivat syvälle, hyvällä tavalla. Erityisen vaikuttava esitys oli ranskalaisen Adèll Nodé-Langloisin Antigone. Se pohjautui Sofokleen näytelmätekstiin joka on kirjoitettu noin 442 eaa. Sofokleen 123:sta  näytelmästä vain 7 tragediaa on säilynyt kokonaisina, 60—90:sta on säilynyt katkelmia ja loput ovat kadonneet ikuisesti, kertoo Wikipedia.

Esitys oli paikka paikoin kauhea, mutta en poistunut esityksestä kauhun vallassa tai lohduttomana vaan kevyenä. Voiko ilman sanoja olla teatteriesitystä? Voi olla. On. Parhaimmat kynäniekatkin osaavat sanallistaa näkymätöntä eikä ilmeistä, pinnallista.

Adèll Nodé-Langlois välitti katsojalle kokemuksen joka oli muutakin kuin vain ohikiitävä taide-elämys. Tarina jo yksistään on väkevä. Nodé-Langlois tulkitsi tarinan huikealla tavalla.

Antigone voisi olla nykyisen nimitysvillityksen mukaan ”young adult” –kirjallisuutta. Iästä on tullut uusi kirjallisuuden markkinointikeino. Brändi. Koko ajan keksitään uusia genreitä kirjabisneksekseen ja kirjailijoiden epätoivo näkyy vimmaisena selittämisenä. Ikää myydään: nuoruutta, keski-ikää, vanhuutta. Ikä normitetaan ja normipakkopaita puetaan päälle. Vaan mitä kapeampi normipaidasta tulee, sitä ahdistavampaa on, useammilla.

Antigone esityksen nuorimmat katsojat olivat iältään kouluikäisiä. Ovella ei lukenut Kielletty tai Sallittu.  Hyvä kertomus puhuttelee iästä ja ajasta huolimatta, ja elää kauan. Tämä teksti on kirjoitettu yli 2400 vuotta sitten. Painelin esityksen jälkeen kirjastoon lainaamaan sen.

– Kreikkalaisessa mytologiassa on se viisaus, että siellä ei ole pelkästään hyviksiä ja pahiksia, kirjoittaa Arto Kivimäki Kiiltomadossa, arvioidessaan Kirsti Simonsuuren vuonna 2011 julkaistua käännöstä tästä Sofokleen draamasta.

Keskushenkilönä on nuori nainen Oidipuksen tytär Antigone,  joka huolehti sokeasta isästään tämän vanhuuden päivinä. Kuningas Oidipuksella ja hänen vaimollaan (siis: äidillään) oli kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Tässä Sofokleen tarinassa pojat, veljekset, tappavat toisensa (valtataistelu) ja Theebaa (kaupunki jossa ollaan) hallitsee Antigonen setä Kreon, joka kieltää hautaamasta toisen veljistä, Polyneikeen. Antigone uhmaa Kreonia ja kiellosta huolimatta hautaa veljensä. Vartijat (muistuttavat kovasti nykymaailman virkamiehiä jotka mielistelevät vallanpitäjiä) tuovat lainrikkojan Kreonin eteen joka langettaa tälle tuomion. Antigone joutuu menemään pimeään luolaan loppuiäkseen. Lisäjännitteen tarinaan tuo rakkaus. Kreonin poika Haimon rakastaa Antigonea ja haluaa tämän kanssa naimisiin. Hän joutuu isänsä kanssa konfliktiin. Sisaruusrakkaudesta kerrotaan Antigonen ja hänen sisarensa Ismenen dialogeissa, vaikka Ismene pelastuukin niin hän ei petä sisartaan.

Hyvä tarina kestää aikaa, koska se puhuttelee aina.

Onko Antigone vain naiivi tyttönen joka auktoriteettikapinassaan toimii tyhmästi? Vai onko hän anarkisti, kenties jopa terroristi, joka uhmaa yhteiskuntajärjestystä toimiessaan oman tuntonsa mukaan? Vai onko hän kansalaisaktivisti joka saa kaikki kaupunkilaiset ajattelemaan, olemaan totuuden ja oikeudemukaisuuden sekä kohtuuden puolella? Vai onko Antigone vain masentunut nuori nainen ja toimii siksi itsetuhoisesti?

ANTIGONE: Mitä jumalien oikeutta olen rikkonut?
Miksi minun onnettoman pitää enää totella jumalia?
Keitä liittolaisia voisin kutsua?
Kun toimin heitä kunnioittaen, niin sain
syytteen heidän kunniansa häpäisystä.
Jos tämä on oikein jumalien mielestä,
niin kärsittyäni kai ymmärrän, mitä tein väärin.
Mutta jos syyllisiä ovat nämä ihmiset,
rukoilen, etteivät he kärsi enempää kuin
mitä antoivat minun kärsiä väärin perustein.

Onko Kreon ainoastaan julma hallitsija joka ei kuuntele riittävästi, ajattele tekojensa kauaskantoisia seurauksia? Onko hän täysin vallanhalunsa sokaisema itsevaltias joka ei lainkaan piittaa muista? Hallitsija joka vetoaa vain muodollisuuksiin, lakiin ja järjestykseen, mutta ei kuuntele lainkaan omantuntonsa ääntä? Kreon tuomitsee sisarentyttärensä kuolemaan, mutta menettää sen seurauksena kaikki läheisensä, rakkaimpansa ja luhistuu sen myötä. Hallitsija menettää valta-asemansa.

KREON: Pitääkö miehen minun iässäni oppia tuolta lapselta!
HAIMON: Ei mitään väärää. Olen nuori, mutta sinun tulee tarkkailla tekojani, ei ikävuosiani.
KREON: Ja tekosi on kunnioittaa lain rikkomista?
HAIMON: En kehoita kunnioittamaan pahantekoa.
KREON: Mielestäsi tyttö [Antigone] ei siis ole pahan vallassa?
HAIMON: Thebalaisten mielestäkään hän ei ole.
KREON: Kaupunkiko määrää miten minun tulee hallita?
HAIMON: Nythän puhut itse niin kuin lapsi.
KREON: Pitääkö minun hallita tätä maata jotakuta toista varten?
HAIMON: Ei mikään kaupunki ole yhden yksityisen omaisuutta.
KREON: Eikö lainkin mukaan kaupunki kuulu hallitsijalle?
HAIMON: Sinähän hallitsisit taitavasti autiomaata.

– Itsekäs Kreon sitoutuu maalliseen, Antigone aistillisuuden lisäksi yliaistilliseen. Molemmat ihmiset ovat kreikkalaisen tragedian tyyliin jumalien lapsia. He ovat vastakohtaisia tekijöitä myytissä, jonka kautta Sofokles tarkastelee yhteisöllisten ja yksilöllisten etujen ja jumalallisten voimien toisiinsa sovittautumisen mahdollisuutta, kirjoittaa Teppo Kulmala Savon Sanomien arviossa 9.5.2011.

Moraali ja eettiset kysymykset elävät aina. Tätä kirjoittaessa huomasin Minna Lindgrenin pohtivan tätä samaa kolumnissaan 27.10 HS: Minulla on oma moraali.

****

Sitaatit Kirsti Simonsuuren kääntämästä teoksesta: Antigone (Like 2011).
Analyyttisemmat kirja-arviot:
Kiiltomato: Arto Kivimäki
Maailmankirjat: Jani Vanhala

Mainokset