Avainsanat

Tulen ystäväni luota aamulla kello kolme majapaikkaani, kotiseudullani. Olen himassa.

Puhumme ystäväni kanssa usein kirjoista joita olemme lukeneet. Taiteesta ja  niiden tekijöistä sekä köyhyydestä. Hän on yksi köyhyydessä elävä taiteilija, sanan todellisessa merkityksessä. Nyt puhumme romanista joka on enemmän kuin mikään aiemmin lukemalla koettu. Totalitarismi, ei mikään muu ismi, mahdollisti tuhon, miljoonien ihmisten massamurhan ja kidutukset, valtavan inhimillisen kärsimyksen jota toinen maailmansota, ja muut sodat sekä väkivalta kokoajan tuottavat.

Se, ja aivan sama totalitarismi on hyvin elossa yhä edelleen.  Tästä yhdestä romaanista olemme puhuneet koko syksyn, se on F-kuusikossa kun juomme punaviiniä marraskuun yössä.

Eikö Eurooppa, eurooppalainen opi, ymmärrä, ole hereillä tai tajuissaan? Berliinin muuri kaatui ja mitä tuli tilalle? Unkarissa puhutaan nyt juutalaisista samoin kuin natsisaksan aikoihin, Kreikasta on lähtenyt maanpakoon ne jotka voivat, Italiassa ja Ranskassa äärioikeiston kannatus on vahvaa. Euroopan Unioniin on pyrkimässä ennätysmäärä äärinationalistisia ja avoimen fasistisella maailmankuvalla varustettuja ihmisiä. Sanomalehtien keskustelupalstoilla ja verkossa velloo ihmiskuva joka on usein todella järkyttävää. Mielipiteet ja sananvapaus on tärkeätä, mutta kun sitä mielen piteen kuorikerrosta vähän raaputat, niin esiin saattaa tulla todella julma ihmiskuva. Ihan totta.

IMG_1973

Pelon romaanin lukeminen, lukukokemus, on juuri niin vaikuttava ja väkevä kuin haluan lukemisen olevan. Hengittävää, voimakasta, tajuttoman upeaa äidinkieltä joka menee syvälle sielun ytimiin asti. Romaani on rakenteellisesti  monitasoinen, vaikeakin jos niin haluaa sanoa, mutta hyvällä tavalla. Tunnerekisteriltään  todella tarkka ja suunta kokoajan ulospäin, maailmaan laajeneva. Romaanin perusjännite on äideissä ja tyttärissä.Naisissa ja heidän lastensa, tulevien sukupolvien kohtaloissa. Ne riippuvat siitä mitä maailmassa tapahtuu, ja on. Minkälaiset voimat meitä kaikkia, jokaista pyörittävät. Stalin ja Hitler uskoivat siihen, että jos vain ehkä noin sata ihmistä toteuttaa ideaali-ihmisen elämää, niin kaikki muutkin seuraavat perässä, ja elleivät seuraa niin heidät voi vain hävittää häiritsemästä.

marinat copy

Riikka Pelo rakentaa kielen avulla vaikuttavan maailman, näyttämön johon lukija todella imaistaan mukaan, vain mikäli sinne osaa tai kykenee menemään, elämään sitä mitä omassa mielessä alkaa tapahtua. Aikuisten kirja, ehkä vain yli nelikymppisten kirja – tai sitten ei ehkä lainkaan niin. En tiedä, mutta olen aivan varma, että tällä romaanilla on pitkäikäinen elämä, todella pitkä. Sen täyteen ymmärtämiseen tarvitaan paljon aikaa, eikä se avaudu kokonaan hetkessä, yhden lukukerran kautta ja kuitenkin se elää hetkistä toiseen. Se  kestää ja rakastaa lukijansa, jaksaa olla olemassa vaikkei lukijalle avautuisi kaikki ensilukemalta. Onpa kumma juttu, että sanon näin, mutta sanon kuitenkin: tämä romaani kestää ulkoisen ajan painetta, sen sanottava on ikuinen, sen viesti ei ruostu kirjallisuuden talouskvartaaleissa. Ei ihmisen tajunnasta mikään katoa, onneksi ja joskus myös: valitettavasti.

IMG_1990

Kotimatkalla autossa kuuntelen Timo Soinin haastattelua (Yle: Brysselin kone). Kuuntelen tarkkaan, radiossa äänen sävystä kuulee ihmisen ihan toisin, ehkä jopa paremmin. Soinin äänessä on pelko, on siinä, ihan oikea todellinen pelko niitä ääriliikkeitä kohtaan joita pelkää moni muukin Euroopassa.

Hyvä pelko, se suojelee. Hyvä Pelon maailma joka näyttää sen, mitä on syytä pelätä itsessämme ja myös toisissa. Tässä Euroopassa jota nyt elämme ja hengitämme. Riikka Pelon erhe kirjailijana on se, että hän ei oman pelkonsa vuoksi voi muuta kuin heittäytyä romantiikan syliin, ja aivan liian naiivisti. Romaanin loppu ei ole todenmukainen, ei siten kuin taiteilijan tulisi uskaltaa olla. Nyt ja silloin kuin kaikkein kauhein tapahtui. Meillä on hyvin vähän kirjailijoita jotka uskaltavat purra kättä jota on nuoltava ja joka kuitenkin saattaa lopulta lyödä ja rangaista.

Siitä ja yksilön valinnoista, omantunnon kysymyksistä, Riikka Pelo kirjoittaa romaanissaan Jokapäiväinen elämämme.Romaani sai F-palkinnon. Toivon hartaasti ettei tästä romaanista tehdä elokuvaa.

tuikituiki

Mainokset