Avainsanat

Mitä historia on? Kuka siitä kirjoittaa, ja mitä siitä kirjoitetaan, kerrotaan? Mitä muistot oikeastaan ovat? Entä valemuistot tai muistelu? Mitä on muistojen labyrintti? Minkälaista tarinaa me kerromme elämästämme? Siitä kertoo Julian Barnes romaanissaan: Kuin jokin päättyisi (Sense of Ending, 2011. Suomenkielelle kirjan on kirjoittanut Kersti Juva, 2012).

Se on romaani rakkaudesta, kuolemasta, ystävyydestä, muistista ja etenkin ajasta. Luin kirjaa, kun matkustin paikkakunnalle joka liittyy nuoruusvuosiini, muistiin ja muistoihin. Aikaan.

***

Väkivaltaisilla teoilla on ajallisesti hyvin pitkä kantomatka. Paljon pidempi kuin varsinainen tapahtumahetki, johon mediakertomukset ja uutismaailma sekä viihdetarinat fokusoituvat. Barnesin kirjaa lukiessa palasi mieleeni myös Tommi Melenderin teos: Lohtu. Se pohtii myös itsemurhaa, mutta Melenderin päähenkilö on huomattavasti nuorempi ja aivan toisenlaisessa elämänkohdassa, mutta tunnemaailman vivahteet ovat samallalailla rikkaita. Julian Barnesin päähenkilö, minäkertoja, muistuttaa enemmän tämänkaltaista miestä.

***

On todella mukavaa lukea aikuisen ihmisen elämästä kirjoitettua romaania. Kertojana on noin 60-vuotias Tony Webster joka tekee vapaaehtoistyötä kirjastossa (Thatcherin johtama politiikka toteutti kirjastojen julkisen rahoituksen todella mittavat leikkaukset aikoinaan Britanniassa, ja vapaaehtoistyö kasvoi) ja entinen vaimo Margareta on hyvin läheinen ystävä. Heillä on yhteinen aikuinen tytär,  jolla on oma elämänsä. Tony ja Margareta  eivät ole katkeria tai syytteleviä toinen toisilleen tai julmia itselleen. Tony Webster on hillitty, ajatteleva ihminen, joka pitää huolta lähimmäisistään. Hän on opiskellut paljon ja saanut aikoinaan viran, jonka hän on hoitanut hyvin.

Tämänkaltaisia ihmishahmoja on suomalaisessa kirjallisuudessa vähän (ehkä en ole vain löytänyt heitä?), vaikka keskisuurten ja isojen kaupunkien asukkaista yli puolet elää yhden hengen talouksissa ja yli 50-vuotiaiden ihmisten määrä on kasvusuuntainen. Euroopan miljoonakaupungeissa yksinasuvien määrä on jo kauan ollut suuri. Se on enemmän kuin normaalia. Se on hyvin tavallista.

Tonyn elämässä ei tapahdu mitään erityisen dramaattista, arki sujuu omalla painollaan ja ulkoisesti se vaikuttaa vaatimattomalta, mutta hänen sisäinen elämänsä on rikasta. Yhtenä päivänä hän saa yllättäen tiedon erikoisesta perinnöstä ja mielen näyttämölle palaa neljänkymmenen vuoden jälkeen nuoruudenaikainen rakkaussuhde ja nuoruudenajat.

Sen aikaiseen ystäväpiiriin kuului myös poikakavereita, ja erään heistä: hyvän ja tärkeän ystävän Adrian Finnin itsemurha saa romaanin aikana aivan uuden näkymän. Tonyn nykyinen elämä kääntyy toiseen asentoon. Adrian ja Tony ovat – kuten nuoruudessaan lupasivat – ikuisia ystäviä.

***

Muisti on merkillinen. Se on aina hyvin totta kokijalleen, muttei välttämättä pidä yhtä sen kanssa mitä kaikkea on todella tapahtunut, ja hyvin harvoin sen kanssa, mitä toiset ihmiset ovat samanaikaisesti eläneet todeksi. Minäkertojan, Tonyn, elämäntarina saa mittakaavaa toisten elämästä, joihin päähenkilö ei peilaa narsismin vallassa vaan elää, tajuaa ne rinnakaistodellisuuksina. Minäkertoja on tässä romaanissa luottamusta herättävä.

Tony elää muistojen tihentymässä. Mitä hän löytää muististaan? Totuuden jyvän: hän ei todellisuudessa tiedä nuoruusaikaisen rakkautensa Veronicansa todellisesta elämästä mitään oleellisen tärkeätä. Se alkaa tarinan edetessä hieman raottua. Hän muistaa myös omat tekonsa. Mistään tietoisesta pahanteosta tai hirveydestä ei hänen kohdallaan ole kyse, hän vain tuntee syyllisyyttä teoista jotka jättäisi nyt tekemättä.

Nykyhetki on (kuvitteellisen?) menneen ja (mahdollisen?) tulevan leikkauspisteessä. Digiaikakauden ihminen saattaa kuvitella elävänsä vain tässä ja nyt. Eräänlainen aikaharha, sekin.

Ajan ristivalotus on toteutettu romaanissa todella hienosti. Tonyn ja muiden henkilöiden mahdollinen tulevaisuus jätetään lukijan mielikuvituksen varaan. Menneisyys näyttää toisenlaiselta, kun sitä tarkastelee nykyhetken valossa.

Kaiken kauhean, traagisen, rinnalla kulkevat aina perustunteet: luottamus, toivo, rakkaus, ilo… – ne joista näyttelijä Sari Siikander sanoi:

Tämänhetkinen arvomaailma ei suosi sellaisia ihmisen perustunteita kuin luottamus, toivo, rakkaus, ilo, myötätunto, kiitollisuus, anteeksiantavaisuus ja kunnioitus. Kaikki edellä mainitut vaativat yhteyttä muihin ihmisiin. Missään niistä ei ole kysymys pelkästään minusta. Ajatus siitä, että yhdessä olemme enemmän, on unohtunut. Tapahtumat ovat liian kaukana omasta elinpiiristä. – Sari Siikander HS 27.12.13

Siikanderin sanoman voi hyvin liittää tähän romaaniin, sillä ei se mistä kerrotaan ratkaise, vaan se miten se tehdään. Barnes jättää suoran väkivallan kuvailemisen täysin lukijan kuvittelukyvyn varaan. Kertomuksessa on murha (itsemurha) ja perhetragedia syntyy lukijan mielessä, on arvailujen varassa. Juuri siksi se on erityisen kiinnostavalla tavalla kerrottu tarina. Romaanin sisäkudoksessa on tragedia (useampiakin) ja ne esitetään toteavan pohtivalla tyylilajilla.

Barnes pudottelee lukijalle pieniä vihjeitä ja viittauksia läpi koko tarinan. Tarkka lukija huomaa ne, ja poimii ne mukaansa.  Barnesin vihjaileva kerronnantapa jättää paljon sanomatta, kertomatta. Se voi hämmentää suoraviivaiseen kerrontaan tottunutta lukijaa ja siksi tämä romaani sopii huonosti lukijalle, jota mahdollisesti miellyttää enemmän mustavalkoiset fiktiiviset totuudet ja halki-poikki-pinoon –tarinat.

***

On olemassa elämänmysteerejä, jotka eivät selviä ikinä, mutta ne voivat muuttua tarinoiksi, jotka taas muuttuvat uusiksi tarinoiksi ja ne taas toisiksi tarinoiksi…

Siihen tarvitaan  yksi asia: hyviä, lukijan tajuntaa, muistia elvyttäviä tarinoita.

On ajan kieltäjiä, jotka sanovat: neljäkymmentä ei ole mitään, viiskymmentä on paras ikä, kuusikymmentä on on uusi neljäkymmentä, ja niin edelleen. Tämän verran tiedän: on olemassa objektiivinen aika mutta myös subjetiivinen aika, sellainen, jota pidetään ranteen sisäpuolella, lähinnä pulssia. Ja tätä henkilökohtaista aikaa, joka on se todellinen aika, mitataan ihmisen suhteessa muistiinsa.

Kun siis tapahtui tämä outo juttu – kun uudet muistot äkkiä putkahtivat ilmoille – oli kuin aika olisi sen hetken kulkenut takaperin. Ikäänkuin joki olisi juossut ylävirtaan sen hetken.  –Julian Barnes, Kuin jokin päättyisi s.130

Suomenkielelle käännetyllä teoksella on kaksi Tekijää.

Suomenkielelle käännetyllä teoksella on kuin onkin kaksi Tekijää.

Mainokset